Ivalojoki

Ivalojoki, toivon ja Tuonelan virta

Tämä on julkaistu www.kultahippu.fi -sivustolla
© Seppo J. Partanen

Ivalojoki kulta hippu kosket kullanhuuhdonta kullankaivu

Näkymä Paavonkalliolta Kultalan alakoskelle.

Pallastuntureiden katveesta Inarijärven kautta Jäämerelle virtaava lähes 200 km pituinen Ivalojoki muuttui hetkessä pelottavasta Tuonelan virrasta toivoksi paremmasta huomispäivästä. Nulkkamukan kultalöydön jälkeen 1868 Suomen Suurruhtinaanmaassa aloitettiin mittavat kultaryntäyksen valmistelut; suunniteltiin lakeja ja asetuksia, kulkuyhteyksiä, autiotupia, virkamiesten kämppiä, kerättiin tietoa kullankaivusta ja kultaryntäysten valvonnasta. Nimet Ivalojoki, Tenojoki ja Inarin Lappi nousivat maailman kartalle, hallitsijoiden, aatelisten, liikemiesten ja poliitikkojen huulille. Ivalojoen odotettiin täyttävän nälkävuosien tyhjentämän valtion kassan.

Maamme koillisin kolkka, Inarin ja Utsjoen alue, oli kansallisesti ja kansainvälisesti melko tuntematonta. Maailman matkakirjailijat, astemittaajat ja luonnontutkijat olivat tehneet läntisen Lapin tutuksi maailmalla 1600- ja 1700-luvuilla luoden myytin Ultima Thulesta, kesäyön auringon ja revontulten maasta. Itäinen Lappi tuli maailman tietoisuuteen 1860-luvun lopun kultalöytöjen ja niitä seuranneen Ivalojoen kultaryntäyksen myötä.

Ivalojoki oli ennen kultaryntäystä pelätty ja vähän käytetty kulkureitti. Sen tunsi vain harva Kittilän ja Inarin asukas. Jokivarsi oli asumaton satojen kilometrien matkalla. Kalevalasta tuttuun Tuonelan virtaan viittavia paikannimiä ovat muun muassa Louhioja ja Palsitunturi. Suuri osa kultaryntäyksen alkuvuosien kulkijoista tuli Ivalojoella Ounasjoen ja Kittilän kautta, mutta myös Rovaniemeltä ja Kemijärveltä tulevia ”Ruijan keinoja” käytettiin. Kulkemisen painopiste siirtyi Kittilän suunnasta itäisille reiteille maanteiden valmistuttua Kemijärvelle ja myöhemmin Sodankylään 1900-luvun alussa.

Ivalojoelta on kaivettu kultaa vuodesta 1870 alkaen. Kiivaimmillaan kultaryntäys oli muutaman ensimmäisen vuoden aikana, jonka jälkeen väkimäärä väheni ja ryntäys suuntautui sivupuroille Sotajoelle, Palsinojalle ja Laanilaan. Uusi ryntäys koettiin 1900-luvun alussa ja uudelleen 1920-luvulla suurten eteläisten kultayhtiöiden koetellessa onneaan ja omistajiensa rahavaroja. Insinööri Wille Hahl antoi 1918 julkisuuteen laajan ”tutkimuksen” Ivalojoen kultapitoisuudesta todistellen joen pohjalla ja rannoilla olevan ainakin 13 000 kiloa kultaa. Toiveajatteluun perustuvat lukemat saivat aikaan mittavan koneellisen yritystoiminnan, joka sammui muutamassa vuodessa.

Unelma Lapin kullasta on jättänyt uskomattomat jäljet jokien rannoille. Tämä toista kilometriä pitkä ”pirunpelto” syntyi Sotajoen suulle korkean rantapenkereen päälle Ivalojoki Oy:n toimesta 1920-luvulla. Kivikoiden välissä näkyvän paljaan maan kohdalla on ollut kultaränni, jota on aina siirretty eteenpäin.

Sotajoen suun rantapenkalla olevat kullankaivun jäljet on merkitty maanmittaushallituksen karttaan.

Ivalojoella on kesäisin useita kullankaivajia ja kullan sukeltajia. Joki on myös hyvin suosittu retkeilykohde niin patikoiden kuin meloenkin. Vuonna 2005 Ivalojoki valittiin ”Retki”-messuilla maamme parhaaksi retkeilykohteeksi.

Saarnakönkään ahdas nielu on yksi jännittävimmistä Ivalojoen noin 30 koskesta. Tämä kuva on yhdistelmä kahdesta eri kuvasta, sillä koskaan ei pidä laskea koskea näin lähellä toista kanoottia. Saarnatuoli näkyy kosken alla kalliossa.

Lisätietoja Ivalojoen kullankaivusta ja retkikohteista löytyy Seppo J. Partasen kirjasta ”Ivalojoki, kulkijan kultamaa”.

Linkki Seppo J. Partasen Tankavaaran kultamuseossa 2010 pitämän esitelmän ”Ivalojoen kulttuuriympäristöt” valokuviin:

Linkki Seppo J. Partasen Tankavaaran Kultamuseossa syyskuussa 2013 pitämään esitelmään:

Ivalojoesta kaikki alkoi.doc kuvat2

Työväki kultavaltauksilla 1871