Kullankaivun värikkään vaiheet
Tämä on julkaistu www.kultahippu.fi -sivustolla
© Seppo J. Partanen
Norjalainen geologi Tellef Dahll löysi kullan merkkejä monesta paikasta tukiessaan Tenojoen vesistöä 1860-luvun puolivälin jälkeen. Lupaavimmat löydöt olivat Suomen puoleisella rannalla lähellä Utsjoen suuta ja Dahl ilmoitti tiedoistaan Suomen viranomaisille.
Venäjän keisarikuntaan kuuluvan autonomisen Suomen senaatti lähetti Lappiin retkikunnan kesällä 1868. Rahapajan apulaisjohtaja, vuori-insinööri Johan Konrad Lihr matkasi kolmella jokiveneellä Rovaniemeltä Ounasjokea Kittilään, Käkkälöjokea Norjan puolelle ja sieltä Inarijoelle, Kietsimäjoelle ja Tenojoelle. Koehuuhdonnassa kultaa löytyi vähäisessä määrin monessa paikassa, mutta parhaiten Dahl ilmoittamassa kohteessa Utsjoella Tenojokeen laskevan Äimäjoen suulta.
Pelottava Ivalojoki muuttui hetkessä Tuonelan virrasta toivon ja uskon virraksi, jonka rannoilla piilevän kullan piti pelastaa nälkäänähneen Suomen Suuruhtinaanmaan kansantalous.
Tutkimusretki päättyi Ivalojoelle syyskuun puolivälissä. Sitä ennen oli tutkittu Utsjoen, Kaamasjoen ja Vaskojoen rantoja. Nulkkamukassa Ivalojokeen laskevan Louhiojan suussa tehtiin lopulta geologisesti lupaava kultalöytö; lyhyessä ajassa vaskattiin peruskallion koloista 0,2 grammaa kultaa. Lihr palasi veneellä Kemijärvelle, jolloin matkaa oli kertynyt yli 1000 km ja sieltä kievarikyydillä ja laivalla Helsinkiin lokakuun lopulla eli matka oli kestänyt yli 4 kuukautta.
Kertomus kullanetsintäretkestä 1868
Yllä linkki J.C.Lihrin matkaraporttiin, jonka hän laati Suomen senaatille.
Alla linkki kirjailija ja kansanrunouden tutkija Julius Krohnin Suomen Kuvalehteen kirjoittamasta jutusta oleskelustaan Ivalojoella kiihkeimpinä kultaryntäyskesinä 1871-1873:
Löytö herätti suurta huomiota nälkävuosista kärsineessä Suomessa ja koko keisarikunnassa. Liikemiehet yrittivät keisarinkin kautta painostaa Suomen senaattia antamaan kullan etsintäoikeuden hallitusvallalle ja sitä kautta suuryrityksille. Kaksi vuotta kestänyt poliittinen vääntö päättyi Amerikan kultakenttien käytäntöön; etsintäoikeuden annettiin huhtikuussa 1870 voimaan tulleessa asetuksessa ”jokaiselle hyvämaineiselle miehelle Keisarikunnan ja Suomen Suurruhtinaanmassa”. Lain määräämät verot ja maksut olivat kuitenkin niin suuria, että vain rikkailla oli mahdollisuus oman valtauksen eli tehdaspiirin saamiseen.
Ivalojoen kultaryntäys alkoi välittömästi. Valtion toimesta rakennettiin Ivalojoen varteen ”Kultalan Kruunun Stationi” viranomaisia ja järjestyksenvalvojia varten. Samalta paikalta olivat merimiehet Jakob Ervast ja Nils Lepistö löytäneen edellisenä kesänä 2 kiloa kultaa, joka lopullisesti poisti vähättelyt kullan olemassaolosta. Kittilän kruununvouti Konrad Planting valtasi itselleen merimiesten löytöpaikan ja tästä alkoi monta vuotta kestänyt sitkeä oikeustaistelu, yksi monista Lapin kullan värikkäässä historiassa. Planting oli edellisenä syksynä ottanut vastaan merimiesten ilmoituksen kultalöydöstä, määräsi heidät Ouluun maaherran luokse ja kirjoitti itselleen valtaushakemuksen ”Kallioporttikosken” rannalle.
Eetu Björkmanin päiväkirja kertoo korutonta kieltään kullankaivajien ruuasta 1870-luvulla; leipää, kalaa, lihaa, teetä jne. Valtauksen omistajan piti lain mukaan huolehtia työntekijöiden ruokahuollosta, mutta siitä perittiin käypä hinta.
Järjestyksenvalvojienkaan elämä ei kultamailla ollut ruusuilla tanssimista; Evert Laine kertoo Suomen vuoritoimen historia-kirjassaan, että kaksi Kultalan järjestymiehistä tuli hulluksi, kolmas puolihulluksi ja neljäs palellutti jalkansa. Siitä kertoo myös tämä kirje kuivernöörille.
Ivalojoesta nousi hyvin kalaa; kuvassa kalasaalis Ritakoskella kesällä 1920 Charles Hillin kuvaamana.
Kiivain kultaryntäys oli ohi neljässä vuodessa. Parhaiten kultaa löytyi vuosina -71 56,6 kg ja -72 55,2 kg. Lähes 30 tehdaspiirissä työskenteli enimmillään lähes 500 miestä. Valtausmaksut, verot ja muut lakisääteiset velvoitteet olivat niin korkeita, että valtausten omistamiseen tarvittiin runsaasti pääomaa.
Kullankaivu keskittyi alkuvuosina Ivalojoelle Luttojoella, nykyisen Saariselän lomakeskuksen kohdalla, 1871 ollutta tehdaspiiriä lukuun ottamatta. Kullankaivua koetettiin elvyttää maksuja pienentämällä, joka antoi vuosikymmenen lopulla yksittäisille kaivajille mahdollisuuden valtauksen omistamiseen. Tämä johti 1880-luvun alussa pienimuotoiseen ryntäykseen Sotajoelle, Palsinojalle ja Laanilan puroille.
Kalliokultakuume puhkesi 1900-luvun alkuvuosina aiheuttaen ennennäkemättömän kiivaan kilpailun valtauksista. Kemijärveläinen kullankaivaja Henry Kerkelä oli kesällä 1898 Laanilassa tiedemiesryhmän oppaana. Hän kuunteli suurella mielenkiinnolla asiantuntijoiden puheita lupaavasta kultamalmista kvartsikallion ympärillä, valtasi alueen omissa nimissään ja ryhtyi louhimaan useita kaivosaukkoja. Kilpailijakseen Kerkelän kaivosyhtiöt saivat Helsingissä perustetun Prospektor Oy:n, jonka taustalla olivat monet maamme johtavat liikemiehet ja geologit. Kultayhtiöiden toiminta päättyi muutamassa vuodessa osakkaiden kyllästyttyä pumppaamaan varojaan kalliisiin kaivoksiin. Kerkelä jatkoi Hangasojan kaivoksilla omissa nimissään saaden lopulta myytyä kaivokset Amerikansuomalaiselle kaivosyhtiölle, ja kauppaa selviteltiin muutaman vuoden päästä oikeudessa.
Tämä kartta löytyy GTK:n Hakku tietokannasta vuori-insinööri Curt Fircksin tutkimusraportista Lapin kulta-alueista. Yli 40 sivuinen kuvitettu tutkimusraportti on englanninkielinen. Hakussa on paljon kuvia ja dokumentteja kullankaivusta lähes 150 vuoden ajalta.
https://hakku.gtk.fi
W. Hallin pitkä juttu Lapin kullankaivun koneellistamisesta ja tuhansista kultakiloista Ivalojoen rannoilla herätti uuden kultakuumeen 1920-luvulla.
Unelma kalliossa ja rannoilla olevasta kullasta ei sammunut kultayhtiöiden myötä. Insinööri Wille Hall julkisti 1918 laajan ”tutkimuksen” kultaesiintymistä Ivalojoen ja Laanilan alueella. Siinä hän väittää kultaa löytyvän noin 13 000 kiloa ja esittelee maailman kultakentillä käytettyjä koneita ja kaivumenetelmiä, joita käyttämällä kultaa saadaan talteen. Seuraavalla vuosikymmenellä syntyi suuria kultayhtiöitä, joiden rahoittajina olivat etelän kauppiaat, liikemiehet, poliittiset vaikuttajat ja geologit. Käytiin muutaman vuoden kova kilpailu Ivalojoki Oy:n ja Lapin Kulta Oy:n välillä. Se päättyi muutaman vuoden kuluttua molempien kultayhtiöiden lopettamiseen. Moni ulkomaalainen kaivosyhtiö tutki Lapin kultaesiintymiä 1930-luvun lopulla.
Lue aikalaisdokumentteja suuren kultayhtiön vaiheista 1925 – 1926 tästä linkistä: Aikalaisdokumentteja Ivalojoki Oyn lopusta
Suuret kaivosyhtiöt jättivät jälkeensä maanteitä, siltoja, avattuja kaivoksia ja kultamonttuja, kämppiä, koneita ja laitteita sekä puu- ja rautaromua, joita paikalliset ihmiset ja yksinäiset kullankaivajat osasivat hyödyntää. Lapin kulta on kautta historian pettänyt suurten kultayhtiöiden toiveet, mutta yksinäiselle kullankaivajalle sen taloudellinen merkitys on ollut suuri. Kullan tulolla on rakennettu monta taloa Lappiin ja erityisestä Inarin kuntaan.
Kokonaan uusien kulta-alueiden löytyminen on Lapin kultahistoriassa melko harvinaista. Ivalojoen ja Laanilan kultamaiden lisäksi Sodankylän Tankavaara nousi kultahistoriaan 1930-luvulla Purnumukan saamelaisen Aslak Peltovuoman löydettyä unen ohjaamana kultaa pienestä purosta. Pari kesää kylän asukkaat saivat kaivaa omassa rauhassaan, mutta sitten tieto levisi, alkoivat riidat ja erimielisyydet. Kultaa on Tankavaarasta haettu siitä lähtien ja tunnetuksi se tuli 1970-luvun alussa, kun sinne perustettiin matkailuhuuhtomo, kultamuseo ja aloitettiin kullanhuuhdontakisojen järjestäminen
Lemmenjoen kullan löytyminen sodan jälkeen elvytti kullankaivun 1940-luvun lopulla. Ranttilan veljekset Uula, Veikko ja Niilo löysivät kultaa Morgamojalta syyskesällä 1945. Heidän isänsä ja isoisänsä olivat olleet mukana kullankaivussa Ivalojoella ja Tenojoella, jossa heidän kotitalonsa sijaitsi. Kiivaimmillaan kullankaivu Lemmenjoen tunturipuroilla oli vuosina 1948 – 1951, jonka jälkeen kultaryntäys hiipui jättäen jälkeensä muutamia kymmeniä ”elinkautisia” kantamaan kultahistoriaa 20 – 30 vuoden hiljaisen kauden yli.
Lemmenjoen kultaryntäys hiipui 1950-luvulla jättäen jälkeensä kymmenkunta ”elinkautista” saattamaan kultahistoriaa eteenpäin. Yksi heistä oli Lemmenjoen kuvernööri Heikki Pihlajamäki, joka tässä ottaa vastaan 65-päivien onnittelut Inarin kunnalta ja Veikko Aatami Heikkilältä syksyllä 1984.
Innostus kullankaivamiseen kasvoi pikkuhiljaa 1970-luvun alusta lähtien. Syitä tähän olivat Tankavaaran Kultamuseon perustaminen, siellä järjestetyt kullanhuuhdonnan mestaruuskilpailut, kullankaivun laaja julkisuus lehdistössä, radiossa ja televisiossa ja matkailun nopea kasvu Lappiin. Kullankaivusta tuli yksi Lapin matkailun houkuttimista yöttömän yön, ruskan, kaamoksen, revontulten ja tunturihiihdon rinnalle. Valtausten määrä lisääntyi nopeasti 1990-luvulla, mukaan tuli entistä enemmän kaivinkoneita, kehiteltiin huuhdontarumpuja, ryhdyttiin sukeltamaan ja imuroimaan kultaa jokien pohjalta ja vuosittain löydetyn kullan määrä kasvoi. Vuosituhannen vaihteessa valtausten kokonaismäärä oli noin 400 ja kaivospiirien 27 ja kultaa ilmoitettiin löydetyn vuosittain 20 – 30 kiloa.
Lue alla olevasta linkistä Heikki Kokon kultamuistot vuodesta 1936 Lemmenjoen suuriin kultavuosiin 1950-luvun alussa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.