Muistojen kultaa Lemmenjoelta

Kullankaivua Jäkälä-äytsissä 40-vuotta sitten                                  Markku Suonio

Make pakkasi kuukauden ruokatavarat pahvilaatikoihin ja sopi inarilaisen lentäjä Erkki Jaakkolan kanssa tavaroiden kuljettamisesta Ivalon lentokentältä Jäkäläpäälle heinäkuun ensimmäisen päivän illansuussa, viiden tienoilla 1984. Jaakkola oli entinen taistelulentäjä ja ainut, joka seudulla kesäisin lensi vesitason lisäksi pyöräkoneella, kannuspyöräisellä Cessnalla.

Ivalossa Make lastasi lennonjohdon luvalla tavaransa Cessnan viereen, mutta Erkkiä ei alkanut kuulua lentokentälle kohtuullisen pitkän odotuksen jälkeen. Kännyköitä ei siihen aikaan vielä ollut.

– Miten saisin varmistettua, että Erkki ollenkaan tulee? Tietäisiköhän hänen asuinkumppaninsa, kauppias Annukka? Jos joudun venekyydin varaan, neljä päivää menee tavaroiden kantamiseen Kultahaminasta, Make pohdiskeli ja soitti Annukan kauppaan.

– Kyllä se Erkki tulee. On niin kaunis ilma ja paljon lennätettäviä turisteja. Kun turistien jono loppuu, hän tulee taksilla. Oma autoni on remontissa, valisti Annukka.

Vaikka Erkki oli ikänsä lentänyt, autonajokorttia hän ei ollut hankkinut.

Vihdoin, kahdeksan jälkeen, Erkki asteli koneelleen. Hän tarkasti sen huolellisesti. Pumppusi renkaisiin ilmaa. Irrotti takapenkin takaa pieniaukkoisen laipion, jossa oli englanninkielinen kilpi: ”Vain 15 paunaa aluksen omia tarvikkeita”. Hän kiinnitti tilalle isompiaukkoisen seinämän ja selitti:

– Kone oli hiljan katsastuksessa ja katsastuslaipio oli jäänyt käyttöön. Laatikot lastataan laipion taakse, jotta pompuissa pysyvät poissa tieltä. Sinä ja koira tulette eteen, jotta saadaan kone balanssiin.

Vihdoin voitiin nousta koneeseen. Make oli juuri avaamassa matkustajanpuoleista ovea, kun Erkki ennätti varoittaa:

– Älä ihmeessä avaa. Me ei saada sitä millään takaisin kiinni. Uusi lukko on tilattu, koska vanha särkyi heti katsastusmiehen mentyä. Taisi repiä ovea liian lujaa.

Erkki kertoi radiolla lentosuunnitelmansa, sai englanninkielisiä säätietoja ja niin noustiin ilmaan.

– Mitä se sanoikaan tuulesta? Erkki kysyi.

– En tullut kiinnittäneeksi huomiota.

– Mennään katsomaan.

Erkki työnsi ohjauskehästä Cessnan liukuun ja tarkisti tuulensuunnan erämaajärven laineista. Desi nautti Maken sylissä maisemista, vaikka hieman vapisi innosta. Erkki selaili kenttäkarttoja, ne olivat rintataskussa kuin pelikortit. Hän valitsi yhden kortin ja varmisti Makelta:

– Martiniiskonpalollehan me laskeudutaan?

– Ei vaan Jäkäläpäälle.

Erkki kaartoi, nosti lentokorkeutta ja valitsi pakastaan toisen kortin.

Lyhyt kiitotie pomputti konetta niin, että Make sai turvavöissään tosissaan rutistaa Desiä syliinsä, jottei se olisi sinkoillut päin kattoa ja tuulilasia. Kun Erkki avasi oven, Desiä ei enää pystynyt pidättelemään mikään. Se ryntäsi Erkin yli tasolle, liukasteli sillä, ja pysähtyi vasta viidenkymmenen metrin päähän haukkumaan konetta.

Kentän mökissä oli lentäjien lukittava varastokomero. Erkki lainasi sen avaimen ja Make kantoi laatikot sinne odottamaan kantamista alas Pohjoiskuruun. Ensimmäiseen rinkkakuormaan hän lastasi vain leipää, makkaraa, koiranmuonaa ja kossua. Loput tavarat hän noutaisi seuraavina päivinä, kämppäänhän oli jäänyt syksyllä pienet määrät lähes kaikkea säilyvää muonaa. Syksyllä Make oli pakannut ruokatarvikkeet hiirten varalta sinkkiämpäreihin, joiden päälle oli pannut kanneksi kivillä painotetut vaskoolit. Makuuvaatteet hän oli naruilla ripustanut kattokattoparruista ja samoin pesupulverin muovisangossa.

Kämpässä odotti hävityksen kauhistus. Makuulaverit olivat kuivan sonnan peitossa. Elintarvikeämpärit olivat kaadettuina lattialla ja niiden päälle oli rysäytetty pesupulveri. Näätä oli pitänyt pesäänsä makuupusseissa, joiden ripustusnarut se oli jyrsinyt. Ruokaämpärit kivipainoineen olivat olleet näädälle, toisin kuin hiirille, kevyet kaataa. Koko komeuden kruunasi kaiken kattava pesupulveri.

Tulihan kämppä siivotuksi parissa päivässä lähes entiselleen. Makea jäi kuitenkin harmittamaan tuhotut muonavarat. Saman kohtalon oli kokenut alempana Jäkälä-Äytsillä Risto Mäkipuron kämppä. Risto oli jo pääsiäispyhinä tuonut moottorikelkkakyydillä kesän muonavaroja ja kohdannut näädän hävitystyön. Uudet elintarvikkeet hän oli pakannut peltitynnyriin, kiristänyt rautalangalla kanneksi tiheän teräsverkon ja kumonnut tynnyrin kyljelleen, ettei näätä pääsisi verkon läpi ulostamaan ruokien päälle. Kyllä näätää mahtoi harmittaa, kun sai tuijottaa herkkuja verkon läpi.

Kuukauden kesälomalla Make ei ryhtynyt suurisuuntaisiin toimenpiteisiin. Kiljun hän pani tietenkin käymään heti, kun kämppä tuli siivotuksi.

Heinäkuun sää oli poikkeuksellinen. Lähes koko kuukauden oli pilvetöntä ja lämmintä, vaikka tuuli pysytteli luoteen ja pohjoisen suunnassa. Tuuli piti räkän poissa.

Valtauksen yläosassa oli jyrkkä koski, melkein pudotus. Sen Make halusi tutkia perusteellisesti ja siihen vajaa kuukausi riittäisi. Pohjan sitkeässä, keltaisessa savikerroksessa oli mukavasti kultaa. Se poti jyrkästä rinteestä ottaa talteen varovasti. Kosken yläpuolelle kaivaja oli tehnyt tiiviin turvepadon, josta johti puron rännillä koskipaikan ohi. Kosken pohjan huuhtelemista varten padosta hän oli asentanut notkean puutarhaletkun. Kosken alaosasta lähtien hän vedellä ja katajatupsulla kulutti varovasti savea ja nyppi esiin tulleet hiput pinseteillä peltimukiin.

Irtoavat kivilaatat hän käänsi pienellä, teroitetulla, kulmapäisellä, karkaistulla lattarautatyökalulla. Irtolaattojen alta paljastui usein ohut savi, johon litteät hiput olivat tarttuneet. Eräs laatta ei ottanut irrotakseen, Sen kulmassa, kiintokalliota vasten oli kolmiomainen kolo, noin 15 millimetriä kanttiinsa. Kolon pinnasta paljastui mukavankokoinen litteä kultahipun pinta. Hyvin varovasti Make ronkki sitä terälankakoukulla. Se ei hievahtanutkaan. Make huuhteli koloa ja kolisteli laataksi luulemaansa kiveä lekalla ja koetti sitten irrottaa hippua. Se jo liikahti. Suippokärkisillä pihdeillä hän veti hippua kolosta. Hippu nousi, mutta se tuntui jatkuvan ikuisesti. Kun se vihdoin oli kokonaan esillä, se paljastui korkean kartion muotoiseksi, yli kymmenengrammaiseksi.

Make juhli löytöään noutamalla kaivupaikalleen, kylmään patoon kahden litran kiljupullon, josta lorotteli mukiin siemailtavaa. Hippua pidellyt kivi ei ollutkaan laatta, vaan paikaltaan lohjennut lohkare, joka oli lukkona irtoaville laatoille.

Kullankaivu oli sen päivän helppoa. Make istuskeli rantakivillä paidatta ja rapsutteli katajavarvulla ja huuhtoi letkusta lirisevällä vedellä savea. Hän heitteli hiput peltimukiin ja siemaili kiljua toisesta mukista.

Teuvo oli tullut aamuveneellä. Hän oli jäänyt hyvän matkan päähän, katajan taakse seuraamaan Maken touhua. Hän malttoi piileskellä makkaraa purren ja Kossua siemaillen tunnin verran, kunnes tuli esille päivittelemään näkemäänsä. Ei ollut Teuvo eläissään nähnyt niin leppoisaa kullankaivua.

Heinäkuun loppu läheni ja Make palasi etelään. Teuvo jäi kaivamaan. Kaivupaikan vuokraksi ja korvaukseksi kämpälle jääneistä muonavaroista hän lupasi lähettää mukavankokoisen hipun Makelle, jos hän kultaa löytäisi. Kyllä hän lähettikin ja Make teetti siitä Kemissä, Teuvon sisarenmiehellä kultaseppä Ypyällä, riipuksen Hessulle. 1985 ja 1986 kesät olivat rutiininomaista kullankaivamista Pohjoiskurulla.

Kokko-Heikin Jäkäläpään valtausaika kolmen vuoden karenssiaikoineen oli kulunut 1986 marraskuussa, eikä hän ollut jättänyt uutta valtaushakemusta. Koska alueen kaivaminen oli lopahtanut kesken, ja alueella oli jäljellä mukavasti kultaa, Make jätti kyseistä Äytsinlatvaa koskevan valtausvaraushakemuksen Inarin nimismiehelle 26.11.1986. Sampo Parkkonen ja Reijo Raumala olivat jättäneet valtaushakemuksen joulukuussa 1986 osittain samalle alueelle. Vuosi 1987 meni Maken ja valtaushakemuksen jättäneiden välisissä keskusteluissa, kunnes loppuvuodesta kummatkin tinkivät vaatimuksistaan. Make supisti aluettaan Äytsin ylimmältä osalta siten, että Kokko Heikin rakentama kämppä jäi pois hänen valtauksestaan Parkkoselle ja Raumalalle, mutta Make saisi asustaa ja säilyttää tavaroitaan kämpässä. Kauppa- ja teollisuusministeriöön voitiin jättää kiistattomat valtaushakemukset. Make sai valtauskirjan 1988 alussa, valtauksen nimi oli Äytsinlatva. Vanhalle kaivokselleen Pohjoiskurun alaosaan hän sai uudistetun valtauksen, nimeltään Alakuru kesällä 1988.

Make oli luvannut Teuvolle, että hän saisi kaivaa Alakurulla. Teuvo ryhtyi innokkaasti toimeen heti kesän 1988 alussa, kun routa hellitti. Make ja Anna tulisivat Äytsinlatvalle heinäkuussa.

Heinäkuun alku oli kuiva ja helteinen. Make ja Anna siirsivät tarvitsemansa välineet ja tarvikkeet Alakurulta neljän kilometrin matkan Äytsinlatvalle kottikärryillä ja rinkoissa kahdella keikalla. Kun vihdoin oltiin pääsemässä aloittamaan kaivu huomasi Anna, että hänen siro rannekellonsa oli kadonnut.

Viimeksi hän oli katsonut sitä taukopaikalla, kilometri Alakurusta lähdön jälkeen. Kellon olisi siis pudonnut viimeisten kolmen kilometrin matkalla. Make lohdutti Topin hokemalla: ”Ei kairaan mikään lopullisesti katoa”.

Make otti pari kolmimetristä, kevyttä kolmentuuman muoviputkea kainaloonsa ja pyysi Annan mukaan kärräysreitille sinne asti, missä Anna oli viimeksi nähnyt kellonsa ranteessaan.

Viimeiseltä ajankatsomispaikalta pariskunta lähti vieri vieressä seuraamaan kottikärryjen jäkälään painamaa jotosta. Kun jälki katosi näkyvistä, Make laski muoviputken viimeksi ennen katoamista havaitsemaansa uraan, täsmälleen painauman suuntaisesti. Yhdessä etsittiin seuraava pyöränjälki ja Make asetti siihen toisen putken. Putkien välinen maasto tutkittiin huolellisesti. Samalla tavalla jatkettiin pari kilometriä, kunnes kello löytyi pysähdyspaikalta, jossa oli kaivettu evästä rinkasta.

Jäkäläpään huipun maakerros oli vettä läpäisevää moreenia ja rännivesiä esiintyi pinnalla vain lampareissa. Kokko-Heikin kaivattamat kaivot oli runsasvetisinä aikoina asiantuntemattomasti rännitetty täyteen joutomaata. Kun Heikin teettämät pohjavedenottamot oli tuhottu, rännitys sujui vain lampareisiin pumputulla vedellä. Kun lisäksi vähäkultaista pintamaata oli kultaa sitovan kiinteän kallion päällä pari metriä, työ kullan esiin kaivamiseksi näytti turhauttavalle harrastelijakaivajista, joiden suurin kullanhimo oli jo vuosien saatossa laantunut. Ja niin molemmat palasivat yhdessä etelään jo heinäkuun vaihtuessa elokuuksi.

Jälkisanat

Rakennusarkkitehti Markku Suonio kaivoi kultaa Lemmenjoen Jäkälä-äytsin maisemissa toistakymmentä vuotta vuodesta 1979. Hän innostui kullankaivusta, tutustui moniin vanhoihin legendaarisiin Lemmen kaivajiin Kokko Heikistä ja Korhosen Yrjöstä alkaen. Hän näki kullankaivun ympärillään elpyvän ja uuden sukupolven tulevan mukaan jatkamaan vanhojen elinkautisten työtä.

Tutustuin Makeen ja hänen vaimoonsa keväällä 2018 uuden kodin taloyhtiön vuosikokouksessa aivan sattuman johdattamana. Pitkien taukojen aikana virisi keskustelu samassa pöydässä istuvien ihmisten kanssa. Melko pian puhe kääntyi Lappiin ja kullankaivuuseen vierelläni istuvan miehen kanssa. Jotakin tuttua hänessä oli, mutta en pystynyt muistamaan mitä ja missä.

Pian selvisi, että kummallekin Lemmenjoki oli hyvin tuttu paikka. Makelle kullan kaivajana, minulle kultamaiden kulkijana ja kirjoittajana. Suoniot asuivat samassa portaassa muutama kerros ylempänä ja käväisin siellä kylässä. Make antoi minulle muutamia valokuvia sekä kirjoittamansa muistelmat Lemmenjoen kultavuosista, josta tämä katkelma on poimittu.

Sovittua vastavierailua ei koskaan tullut. Markku Suonio kuoli pitkäaikeiseen sairauteen 77-vuotiaana marraskuun lopulla 2018. Muistokirjoitus löytyy Pyrkyripalstalta klikkaamalla yllä olevaa Markun kuvaa. 

Seppo J. Partanen