115 km Laanilasta Lemmenjoelle

Teksti ja kuvat Annukka Rantalainen

 Tunsin itseni hyvin pieneksi. Katse ylitti Lemmenjokilaakson aina Ruotsin ja Norjan rajoja hipoen, käänsin katseeni 180 astetta ja näin kaiken sen minkä läpi olimme kulkeneet: ei ainoastaan ne 115 km, eivätkä ainoastaan ne tunturien huiput vaan myös ne Petronellan ja Klausin tarinat, kivut ja esteet reittimme varrelta, mutta toisaalta riemut, onnistumiset ja tapaamiset, joita matkallamme olimme kohdanneet.

Täällä me nyt  seisoimme niin pieninä Morgam Viipuksen huipulla, mutta tunne sisällämme oli  niin suuri, että sitä on mahdoton purkaa sanoiksi. Väsyneenä, 10 päivän eristyneisyyden ja erämaan hiljaisuuden ympäröimänä, mutta toisaalta täynnä laulua, naurua ja iloa, jota olimme yhdessä jakaneet.

Jenny seisoi kauempana selkä minuun päin; halusimme molemmat olla hetken yksin. Olin juuri hetkeä aiemmin nähnyt kyyneleet hänen silmissään kysyessäni, joko hän oli huipulta mukaansa löytänyt onnen kiven. Ymmärsin, että tarvitsimme molemmat hetken yksinäisyyttä. Hetken, jossa maailma pysähtyi ympärillämme  tarinamme päätepisteessä. Mutta toivottavasti myös paremman tarinan alku. Oli vain tämä hetki, hieno ja avara maisema, minä – Jooperi-husky  ja Jenny,  tunturi   –  maa ja taivas ympärillämme. Sekä  hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan korvissa vinkuva tuuli. Maailma oli auennut jälleen. Tuntui kuin olisi kulkenut pitkään sankassa sumussa, ja nyt se alkoi hälventyä kumpupilviksi ympärillemme auringon lämmittäessä tuulen puremia kasvojamme.

Murheet  ja kolhut vei tunturituuli

Palasin takaisin tähän hetkeen ja hymyilin. Tunsin onnistuneeni pitkästä aikaa. Tunsin saavuttaneeni jotain suurta  – itselleni henkisesti tärkeän tavoitteen. Joku viisas on joskus sanonut, että ei se määränpää ole niin tärkeä vaan se matka, ja kaikki se mikä on pitänyt ylittää päästäkseen määränpäähän.

Toki oli monta hetkeä, kun olin luovuttaa leikin. Ei vähiten silloin kun huomasin illalla polveni olevan niin turvonnut, etten saanut jalkaani koukistettua. Se tapahtui retken puolivälissä, Petronellan syntymäpäivän ja Kutturan sillan jälkeen ehdottomasti matkamme rankimman osuuden;  Appisjoen ja Kutturan välisen matkan Ivalojoen läntistä puolta kuruja ja jyrkänteitä kilometritolkulla ylitettyämme.

Olimme hukanneet itsemme kartalta hetkeksi aamulla ylittäessämme Appisjoen ja etääntyessämme Ivalojoen varrelta ylös harjanteelle, missä sekoitimme sivujoen äänet Ivalojokeen: lähdimme seuraamaan väärää jokea pohjoiseen. Pian huomattuamme erehdyksemme, koirani Jooperi sai vainun hirvestä ja ampaisi karkuun tilaisuuden tulleen. Lisäksi hukkasin vielä Jennyn toisen kävelysauvan hermostuessani Jooperin katoamisesta. Hetken harhailtuamme Jooperia huhuillen, laskeuduimme joen varteen vain huomataksemme olevamme tosiaan väärän joen varrella – joki virtasi väärään suuntaan ollakseen Ivalojoki. Olimme toki jo siihen mennessä matkallamme oppineet, että tässä tilanteessa ei auta muuta kuin pitää evästauko, juoda vettä ja istahtaa alas hetkeksi. Katsoa karttaa ja kompassia yrittäen löytää  takaisin kartalle. Niin kuin elämässä muutenkin. Välillä olin ollut totaalisesti hukassa, mutta vaati hetken pysähtymistä löytääkseni jälleen itseni ja omat vahvuuteni.

Hetken aikaa asiaa tuumailtuamme ymmärsimme tulleemme Appisjoen varteen pari kilometriä jokisuulta ylöspäin. Sen samaisen joen varteen, mistä olimme neljä tuntia aiemmin lähteneet matkaan varhain aamulla…. Onneksi tunsin koirani aivoitukset ja ymmärsin, ettei Jooperi voinut tehdä muuta ratkaisua kuin palata edelliseen leiriin. Ei auttanut muuta kuin palata takaisin jälkiämme. Siinä vaiheessa kävimme jo läpi miten hoitaisimme ongelman liittyen seuraavaan aamuun, jolloin meidän piti olla Kutturan sillan alla ruokatankkausta vastaanottamassa ja Petronella 90-vuotissyntymäpäivää juhlistamassa. Miten ihmeessä ehtisimme kävellä vielä vajaa parikymmentä kilometriä vaikeassa maastossa, missä pitäisi suunnistaa metsän läpi Ivalojoesta irtaantuen, koska Ivalojoen varrelta oli noustava ylös harjanteen taakse kallioseinämien vuoksi.

Kyyneleet tulivat silmiini helpotuksesta kun näin Jooperin istuvan  edellisen yön leirinuotiopaikan äärellä kysyvänä: ”Mihin muuallekaan olisin voinut mennä”. Tottakai välissämme oli vielä Appisjoki, jota vettä inhoava huskymme ei suostunut ylittämään ilman, että Jenny  ”the River Crosser”  kahlasi vapaaehtoisesti Jooperin hakemaan.

Uudelleen  Appikselta Kutturaan

Edessämme oli siis edelleen se sama 17 km matkaa kuin aamullakin, tosin suuri määrä energiaa oli kulunut hikiseen etsintään. Kello oli jo yksi, kun pääsimme matkaan tällä kertaa tarkasti kompassin ja kartan suuntaamana. Edessä oli merkitsemätön reitti ja monta kivikkoista kalliota Ivalojoen varrella, monta sivujokea ylitettävänä ja monta jyrkkää kurua laskeuduttavana, monta kompassisuuntaa otettavana. Se ei ollut helppo reittivalinta, sillä kohta huomasimme laskeutuvamme ja kiipeävämme ylös ja alas kuruja, joihin kapeat sivujoet laskivat kanjonimaisissa rotkoissa. Olisi pitänyt kiertää monta kilometriä kauempaa jos olisi halunnut välttää laskeutumiset kuruihin. Kello oli jo pitkällä iltapäivän puolella kun ymmärsimme ettemme maaston haasteellisuuden vuoksi tule ehtimään tarpeeksi lähelle Kutturaa tänä iltana.

Lopulta saavuimme iltapäivän alkaessa hämärtää vanhalle kullankaivajien majalle, ja laitoimme  pikaista illallista. Oli pakko tehdä päätös: soitimme Sepelle , Hannalle ja Antille ettemme mitenkään kerkiä vielä aamuksi Kutturaan kohtaamispaikalle päivän sählinkien seurauksena. Siirsimme tapaamisen kello 16 iltapäivälle. Jatkoimme vielä väsyneinä  matkaa, koska tiesimme että edessä on vielä pitkä taival huomiselle ellemme etene tarpeeksi tänä iltana. Ilta alkoi jo pimetä kun kompuroimme kivikkoista polkua Ivalojoen varrella. Kuin tilauksesta polulta kääntyi nousemaan reitti ylös kallioille, jonne mekin suuntasimme telttapaikkaa etsien. Ymmärsimme olevamme Surmakönkäällä; mahtava näkymä levittäytyi jyrkältä kallioseinän laelta molempiin suuntiin jokivartta ja kosken äänet kaikuivat laaksossa allamme. Sammuimme kuin saunalyhdyt teltan pystytyksen jälkeen päivän rasituksen tuntuessa koko kropassa.

Auringonnousu aamulla ennen seitsemään Surmakosken yläpuolella oli yksi hienoimpia näkymiä ja hetkiä koko matkan varrella. Jenny joogasi kauempana, minä nautin pannukahvia makuupussin päällä leväten Jooperi jalkojeni lämmittäjänä.

Olimme edellisenä  iltana olleet niin väsyneitä, että emme jaksaneet hakea edes vettä Ivalojoesta ja viimeiset vedet oli käytetty aamukahviin. Jano oli kova,  kun olimme laskeutuneet jyrkähköä rinnettä alas takaisin Ivalojoen varteen muutaman kilometrin leiripaikalta. Ja silloin kuin tilauksesta Jenny alkoi hihkua kuin aarteen löytäneenä. Aikamoinen aarre polulla kököttikin suoraa edessämme: Lapinkulta tölkki – täysi ja avaamaton! Olimme jo useampana iltana haaveilleet kylmästä oluesta, joten voitte kuvitella miltä tuntui avata ja nauttia kylmä olut kaikkien koettelemusten jälkeen. Kiitimme ääneen kullankaivajia, jotka ilmeisesti olivat jättäneet tölkin jälkeensä – tosin epäilimme jopa,  että Sepe oli mahdollisesti toimittanut tölkin matkan varrellemme kannustaakseen meitä eteenpäin….

Muonatäydennystä ja synttärijuhlia

Loppumatka kohti Kutturaa sujuikin laulellen ja vihellellen, koska tiesimme ruokavarastojen täydennysten sekä Petronellan syntymäpäiväkakun odottavan meitä muutaman tunnin päässä ja nyt polku joen varressa oli helpompi edetä. Kävimme matkan varrella vielä uimassa eräässä sivupurossa, jotta kehtaisimme tavata ”ulkomaailman”. Karistimme hikisen ja rähjäisen olemuksemme puron virtaan.

Ja mikä tunne oli saapua siihen mutkaan, josta näimme Kutturan sillan jo monta kilometriä ennen määränpäätä. Olimme ajoissa paikalla ja laitoimme kahvit tulelle, kun jo auto kaarsi tien viereen. Mahtavaa oli nähdä tukijoukkomme saapuvan muonavarastojen täydennyksien kanssa leiriimme. Tunteikas hetki oli nostaa malja Petronellalle ja kuulla Jennyn laulun kaikuvan jokea pitkin Petronellan muistoa vaalien.

Kun tukijoukot lähtivät oli molempien maattava useampi tunti makuupussien päällä ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa. Väsymys oli kova edellisen päivän taipaleesta ja tuntui melkein siltä, että pitäisi jäädä nukkumaan sillan alle, mutta kylmä ja voimistuva tuuli ajoi meidät liikkeelle. Suuntasimme Kutturan taloja kohti, Jenny halusi nähdä paikan missä Klaus ja Petronellaa olivat majailleet ja viettäneet aikaansa useampia päiviä. Kuin ihmeen kaupalla sattui ensimmäisen talon pihalle  poromies, jota Jenny alkoi jututtaa. Hän oli Magga Pauli, Kutturan Antin poika, joka puolestaan oli majoittanut aikoinaan Petronellan ja Klausin kotiinsa. Hän kerto,  missä rakennukset olivat ennen sijainneet ja otimme kuvia paikasta.

Ilta alkoi olla myöhä ja jatkoimme matkaa Taimenjoen varteen parin kilometrin päähän Kutturan kylästä. Taimenjoen rauhoittava liplatus ja kuutamo sekä ensimmäinen pakkasyö loivat hienot puitteet matkamme puolivälille. Useampaan otteeseen puhuimme Jennyn kanssa siitä, että usein tuli tunne taipaleemme varrella, että joku oli seuranamme: Petronellan ja Klausin henki ikäänkuin leijui ympärillämme – eikä vähiten niin kylminä ja kirkkaina iltoina kun istuimme nuotion äärellä Jennyn soittaessa uguleleä ja laulaessa kullankaivajien muistolle tähtitaivaan alla.

Polvivaivoja ja pelastava poromies

Seuraavana aamuna polveni oli niin turvonnut, että pelkäsin jo joutuvani jättämään leikin kesken. En halunnut jättää Jennyä yksin ja sovimmekin, että hän ottaa Jooperin mukaansa ja tulen vastaanseuraavana päivänä Kittilä-Inari tielle, kunhan olen saanut polveani lepuutettua. Onneksi Jennyllä oli mönkijäura edessä, joten hänen ei tarvitsisi suunnistaa seuraavalla etapilla. Palasin Kutturaan ja onnekseni Pauli oli kotona kun koputin hänen ovelleen. Sain heti häneltä kylmäpussin ja se helpotti huomattavasti turvotusta. Muutaman tunnin levättyäni hän sanoi, että voisi antaa mönkijällä kyydin Litmurvaaraan jos polveni kestää jatkaa ja olin todella iloinen noustessani mönkijän kyytiin ja pystyessäni jatkamaan seikkailuamme. Saimme Jennyn kiinni vasta muutama kilometri ennen Litmurvaaraa ja menimme edeltä pystyttämään leirin ja laittamaan ruokaa valmiiksi Jennyn saapuessa rivakkaa kyytiä Jooperin vetämänä. Paulille tarjosimme tietysti ruoan eikä hän kieltäytynyt whisky-hömpsyistäkään vaivan palkaksi.

Tiimimme oli jälleen koossa ja olin huojentunut ettei Jenny lähtenyt yksin, koska seuraavan päivän etapilla oli taas suunnistusta kompassin kanssa aluksi Inari-Kittilätien ylityksen jälkeen tiheän risukon läpi Palo-Karvaselälle, isojen aapasoiden yli ja Karvajoen ylitys kahlaten. Haipanjärven rannalla pidimme mukavan lounastauon kilometrien pituisten aapojen ympäröimät Jänispäät vieressämme – aurinko paistoi ja tunsimme olevamme jo voiton puolella saavuttaessamme Jänispäiden rinteet, missä vietimme seuraavan yön.

Morgam Viipus häämöttää

Seuraavana aamuna lähdimme viistosti Jänispäiden rinnettä ylös ja päästyämme tunturikoivujen yläpuolelle näkymät olivat upeat. Suunnistimme Jänispäiden välistä suoraan kohti Morgam Viipusta ja askeleemme tuntui kevyeltä kun saimme Morgam Viipuksen huipun näkyviin. Matka Viipukselle oli kuitenkin yllättävänkin pitkä soista maastoa tallaten kilometritolkulla ja välillä kiiveten muutaman vaaran yli. Viimein löytäessämme Paulin kertoman poroaidan olimme helpottuneita. Tosin viimeinen esteemme oli Morgam Viiipusta edeltävä suo, joka näytti helpolta ylittää mutta osoittautuikin erittäin upottavaksi rämeeksi, jonka keskellä kahlasimme syvän ojan lantiota myöten.

Tarkoitus oli huiputtaa vielä illalla Morgam Viipus. Mutta katsoimme parhaaksi jäädä vielä viimeiseksi yöksi Morgam Viipuksen kupeeseen, koska minulla henkilökohtaisesti ei ainakaan olisi ollut voimia enää kiivetä parin kilometrin nousua tunturin huipulle.  Viimeinen yö oli erittäin kylmä ja tuskin nukuin koko yönä – pakkasta oli melkein kymmenen astetta. Aamulla lähdimme ajoissa nousemaan kohti huippua. Loppumatka ylös sujui nopeasti ja tunne oli sanoinkuvaamaton kun kiviröykkiöiden päältä näimme koko loppumatkamme Litmurvaaralta asti.

Petronellan muistojen mailla

Edessämme oli vielä jyrkkä lasku Lemmenjoelle, ylityspaikan etsiminen ja jäätävä kahlaaminen Lemmen joen yli sekä jyrkkä nousu ylös toiselle puolelle, mikä vei viimeisetkin mehut kropasta. Viimein Morgamojan Kultalaan saavuttuamme oli ilo nähdä pitkästä aikaa muita retkeilijöitä ja jakaa tarinamme heidän kanssaan. Illalla pidimme lauluhetken kuten joka ilta, mutta tällä kertaa ympärillä oli myös muita iloisia matkakumppaneita jakamassa kokemuksia.

Jennyn ystävät olivat toimittaneet etukäteen ruokaa Kultalan kellariin ja lahjoja Jennylle hänen 29-vuotissynttäreiden kunniaksi; juhlistimme iltaa suklaan ja punaviinin kera. Seuraavan päivän kohokohtana oli kiivetä  Petronellan muistokivelle,  ja olomme oli haikea sillä tiesimme paluuni  olevan edessä ja seikkailumme loppumassa. Jenny saatteli  iltapäivällä minut Lemmenjoen varteen jokivenekyytiä odottamaan, missä hyvästelimme hänen jäädessä viettämään aikaa kullankaivajaystäviensä kanssa.

Vaikea on kuvata sanoin kuinka merkityksellinen kokemus reissu oli minulle henkilökohtaisesti, mutta uskon myös keskustelujemme perusteella sen olevan ikimuistoinen Jennylle: hänen pitkän taipaleensa päätepiste, meidän tarinan ja historian kohtaaminen niissä maisemissa, missä vieläkin tuntee Petronellan hengen elävän kullankaivajien kautta.

Reittimme 10 päivän aikana: Hirvasvuopion talolta Kutturan tietä Sotajoen sillalle – Sotajoen vartta Pahaojalle – Pahaojalta reittiä pitkin Ivalojoelle – Ivalojoella lepopäivä ja yöksi Appisjoen suulle – Ivalojoen pohjoispuolta Surmakönkäälle – Surmakönkäältä Kutturaan – Taimenjoelta  Litmurvaaran tutka-aseman läheisyyteen – Inari-Kittilä -tien yli aapojen halki Haippajärven takaa Jänispäiden juurelle – Jänispäiden yli Morgam Viipuksen huipun juurelle – Morgamojan Kultalaan. Käynti Petronellan muistokivellä.

 

Lisätietoja Petronellasta, kuvia ja karttoja löytyy tämän linkin takaa:

https://www.kultahippu.fi/tarinat-2/lemmenjoki/petronella-legenda-vailla-vertaa/