Palsinoja on kullankaivun ammattiopisto 

         

Palsinojan kivisen rannat ja rotkolaakso ovat opettaneet monta sukupolvea kullankaivajiksi yli 150 vuoden ajan. Rengeistä on tullut isäntiä, poliiseista, virkamiehistä ja kapakoitsijoista  kaivosyrittäjiä. Viime vuosikymmeninä on moni saanut kultakuumeen Lapin Kullankaivajain Liiton jäsenvaltauksilla, ja liiton jäsenmäärä on kasvanut suuremmaksi kuin koskaan ennen, sadoista tuhansiin.

Sodankylän Korvaset  työskentelivät renkeinä Sotajoen kultavaltauksilla 1870-luvulla, kunnes innostuivat hankkimaan oman kaivospiirin Palsilta. Anton Schneider tuli Ivalojoen Kultalaan järjestysmieheksi ja vaihtoi pian ammattia kullankaivajaksi. Samoin kävi Xenofon Nordlingille, Kultalan poliisipäällikölle, josta tuli innokas kaivosyrittäjä ja Inarin pitäjän nimismies. Kultalan kapakoitsija Zellberg aloitti kullankaivajauransa Palsin sivupurolla ja jätti nimensä nykykartoille.

Ensimmäiset tehdaspiirit  Palsinojalle kirjattiin toisena ryntäyskesänä 1871. Maanmittausoppilas Johan  Albert Piponius Haapajärveltä sai puolikkaan tehdaspiirin 27 jokisuulta ylävirtaan. Vilkasliikkeisellä Piponiuksella oli toinen huuhtomo Luttojoen latvoilla nykyisen Saariselän lomakeskuksen kohdalla ja hän vaskasi sieltä 329 g kultaa.

Palsinojan tehdaspiiri merkittiin Kultalan viranomaisten papereihin 28. elokuuta 1871, joten siellä ehdittiin työskennellä sinä suvena muutama viikko.  Tulokset olivat niin lupaavia, että Piponius päätti vaihtaa Luton Palsiksi. Seurakseen hän sai poliisipäällikkö Xenofon Villehard  Nordlingin valtauksen työpäällikkönä.

Piponiuksen ja Nordlingin yhteisyritys tuotti kesällä 1872 kultaa 2,3 kg, Palsinojan kulta oli löytynyt. Kultalan viranomaiset kirjasivat ”kuvernementin sihteeri X. Nordlingin” huuhtomon 27 työnjohtajaksi ja työväkeä oli 16 miestä Haapajärveltä, Sodankylästä, Kuusamosta, Kiimingistä ja Haukiputaalta. Piponius kirjattiin Luton valtauksen henkilöluetteloon, mutta hän lienee viihtynyt paremmin Palsitunturin juurella. Kesällä 1873 Palsi antoi kultaa 3,4 kg.

Tieto uudesta kultapurosta levisi nopeasti ja alajuoksu täyttyi uusista kaivajista. Raahelaisten merimiesten valtaus  numero 31 avattiin kesäkuun alussa 1873, ja se tuotti paremmin kuin aiempi Ivalojoella Sotajoen suun yläpuolella. Kultasaalis oli 2,1 kiloa, seuraavina kesinä 1,4 ja 0,3 kg. Merimiehet jättivät kultahommat ja Raahenpirtin Palsinojan varteen. Palsilta punnittiin 1873 kultaa 7,3 kiloa vuoden kultamäärän ollessa kaikkiaan 32 kg.

Piponius oli myynyt  valtauksensa Nordlingille ja sai itselleen yläpuolelta uuden, joka tuotti 1873 vain 0,3 kg. Siihen hänen kultamiesuransa päättyi ja valtaus vaihtoi omistajaa. Muutkin tehdaspiirit siirtyivät uusille omistajille sitä mukaa, kun kullan uskottiin loppuneen tai uusi kultalöytö houkutteli muualle.  Nordling jatkoi kullankaivua Ivalojoella ja Sotajoen suussa. Hän teki pitkän uran Inarin nimismiehenä ja Kaamasen Toivonniemen virkatilan isäntä vuodesta 1874 alkaen. Häneen vastuulleen siirtyi myös kullankaivun valvonta ja hallinnointi, kun valtio luopui omasta virkamieskunnastaan siirtäen toimen paikalliselle viranomaiselle. Hän oli monitoiminen mies; nimismies, kullankaivaja, kullankaivun ylin valvoja, tilanhoitaja ja paljon muuta.

Palsi – ihmisen mittainen kultamaa

Palsilla on tuntureita ja vaaroja, solisevia puroja, morostoja jäkäläkankaineen, lempeitä kairamaita, syviä kanjoneita ja kivikoita, mahtavia maisemia ja paljon pientä luonnon kauneutta. Palsinoja kymmenine sivupuroineen on Lapin  kultahistorian keskeinen ja vähän tunnettu kultamaa. Ivalojoen kultaryntäys laajeni jo toisena vuotenaan 1871 Ritakosken alle laskevan Palsinojan suulle. Siitä kullankaivu eteni ylävirtaan ja sivupuroille runsaan 10 km matkalle jokisuulta. Palsi on koko 150-vuotisen historiansa aikana toiminut kullankaivun ammattiopistona, opettanut ja kasvattanut uusia kullankaivajia.

Palsi on nähnyt kullankaivun nousut ja laskut, siellä ovat ahertaneen yksinäiset erakot ja suuret kultayhtiöt. Kultaryntäysten väliin mahtuu kymmenien vuosien hiljaisia aikoja kunnes rannat ovat täyttyneet uusista etsijöistä kuten nytkin. Palsinoja on antanut aina sen verran kultaa, että kiinnostus on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Hippuja, isomuksiakin on löydetty ennalta arvaamattomista paikoista, eikä kulta näytä kaivamalla loppuvan, pikemminkin päinvastoin!

Palsi on ihmisen mittainen kultamaa, helppo kulkea, rakentaa työmaa, johtaa vesi kaivupaikalle, löytää hippuja, hiljaisuutta tai ystäviä. Palsin kultaa tavoittelevat nyt sadat onnensa etsijät lähes 80 huuhdonta-alueella. Osa joutuu odottelemaan työn aloittamista, sillä lisäselvitykset ja valitukset ovat viivästyttänet lupapäätöksiä. Palsinojan suosio alkoi kasvaa 1980-luvulla ja se kiihtyi uuden vuosituhannen alussa. Lapin Kullankaivajain Liiton valtaukset opastavat uudet ihmiset hakemaan tutulta purolta omia kultamaita sen jälkeen, kun työ oli opitaan  jäsenvaltauksilla.

Palsin nimistö henkii historiaa

Kullankaivajat nousivat Palsia ylävirtaan vallaten sivupurot vuodesta 1871 alkaen. Purot nimettiin karttoihin kaivajien mukaan ja viimeiset nimet kirjattiin 1980-luvulla. Palsin nimistö kertoo oman tarinansa kullankaivun historiasta kultaryntäyksen alusta miltei vuosituhannen loppuun saakka. Uutta historiaa tehdään purojen rannoilla tänäkin päivänä ja toivottavasti sitäkin kirjautuu nimistöön. Alla kooste keskeisimpien sivupurojen nimistä. Ne ovat syntyneet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kullankaivun henkilöistä tai tapahtumista.

Kultavaltausten koko on vaihdellut paljon historian aikana. Pisimmällään ”tehdaspiiri” oli 1870-luvun alussa lähes 2 km pituinen tai puolet siitä. Sitä pienennettiin useamman kerran ja vuodesta 1879 ”kaivospiiri” oli 175 m pitkä ja leveä, ja toukokuusta 1883 alkaen”100 syltä” (n.178 m) keskuspaalusta joka suuntaan. ”Tehdaspiiri” termi mainitaan ensimmäisessä asetuksessa 1870 ja niitä sai sama henkilö tai yhtiö korkeintaan kaksi. Myöhemmissä asetuksissa termi muuttui kaivospiiriksi.

Seuraavat sivupurot ovat saaneet nimensä nykykarttoihin:

Roivaisenoja 1,8 km jokisuusta, pituus 1,5 km, laskee pohjoisesta Palsituntureilta. Korvasenoja on vanha nimi. Gustaf Henrik Korvasen valtaus ”Palsi 1” sijaitsi 1881 ojan kohdalla Palsinojassa, ja hänen veljellään Samuelilla oli oma valtaus ”Zellberinojalla 200 m Palsinojasta”. Prospektorin kartassa 1901 nimi on Korvasenoja ja  Roivaisenojana se on geologi Erkki Mikkolan kartassa 1926. Roivainen nimeä ei löydy valtausarkistoista, joten se on voinut saada alkunsa kultayhtiöiden henkilöistä vuosisadan alkupuolella.

Korvasen suku Sodankylän Sompiosta oli ahkerasti mukana Lapin kultaryntäyksen alkuvuosikymmeninä. Korvaset opettelivat kullankaivun renkeinä Ivalojoella, Sotajoella ja Palsinojalla. Henkilöluetteloissa vuodelta 1873 ovat myös Nils sekä Nils Justus Korvanen työmiehenä  metsätarkastaja G. Moberin työmaalla Ivalojoella. Olli Niinive eli Korvanen valtasi kolme kaivupaikkaa Sotajoelle Moberinojan tienoille. Korvasen kylä sijaitsi nykyisen Lokan tekoaltaan itäreunalla, johon suku jätti nimensä monille luontokohteille: Korvanen saari, tunturiselänne, Korvasenvaara, Korvasenjärvi yms.

Palopirtinoja 4 km jokisuusta, pituus 5,5 km, laskee koillisesta Palsiin kahtena suuhaarana. Palopirtinoja, Kuusipäänoja, Sileäselänoja, vuonna 1902 julkaistussa Prospektorin kartassa Palopirtinoja on lyhyt pohjoinen laskuhaara ja Kuusipäänoja eteläinen laskuhaara jokilatvalle saakka. Tämä voisi selittää Palopirtinojan nimen syntyneen sitä ennen kullankaivajan asumuksen tulipalosta. Sileäselänoja, yksi monista sivuhaaroista, saa alkunsa Sileäselän harjanteilta ja nimi esiintyy joissakin vanhoissa dokumenteissa.

Selperinoja  5,1 km jokisuusta, pituus 3,6 km, laskee kaakosta Palsiin. Löytyoja on vanhempi nimi. Selperinoja sai nimensä Ivalojoen Kultalan kapakoitsija, kirvesmies Henrik Zellbergin luovuttua kapakan pidosta 1873 ja siirryttyä  kullankaivajaksi.

Nenosenoja 6 km jokisuulta, pituus 1,5 km, laskee luoteesta Palsiin. Nimensä puro sai Savosta tulleelta Pentti Nenoselta, joka kaivoi tämän nimettömän puron suulla muutaman neliömetrin laajuisella alueella 1970-luvun alussa. Teuvo Pulkkinen neuvoi Nenosen Selperinojalle, jossa sijaitsevan vanhan kämpän hän kunnosti asunnokseen.

”Puolisen viikkoa meni ja hän ilmestyi onnellisena Teuvon tykö. Mies kertoi löytäneensä roppakaupalla kiiltävää. – Sitä on jo puoli pullollista, totesi Nenonen ja tempaisi povestaan vanhan ajan viinapullon. – Sormilla minä olen sitä ojan pohjasta poiminut! Ilmeni kuitenkin, että pullo oli puolillaan pieniä kiiltäviä granaatinsiruja”, kirjoittaa Vesa Luhta Pentin kultamiesuran alusta. Vesa on ansiokkaasti kirjoittanut Palsin tarinoita muun muassa Saariselän Sanomissa.

Ristiinanmorostonoja 7 km jokisuulta, pituus 2,2 km, laskee kaakosta Palsiin. Morosto tai marasto on laajaa puustoinen kangasmaa, korkeahko ylänkö, jossa saattaa olla myös suoalueita. Palsinojan latvoilla on Ristiinamorosto eli Multatunturi ja Morostovaarat.

Pulkkisenoja 8 km jokisuulta, pituus 1,3 km, laskee etelälounaasta Ristiinamorostosta Palsiin. Ivalossa asunut Teuvo Pulkkinen kaivoi purolla 1970-luvulla tehden sinne kämpän. Teuvo tuli 1960-luvulla Inariin metsätöihin ja eksyi kultamaille Viktor Koivulan kultatyömaalle Moberinojalle ja sieltä Palsin Tullin paikkeille Viktorin opastamana. Reumatismin kivuista huolimatta Teuvo kaivoi esille yhden Palsin rikkaimmista kultaesiintymistä saaden monena kesänä satoja grammoja kultaa suurimman hipun ollessa 17 grammaa. Hän rakensi kämpän, joka on edelleen pystyssä. Teuvo muutti 1980-luvulla rauhallisemmille maisemille Eskottijoelle ja valtaus siirtyi Erkki Kuusenmäelle, joka tunnettiin paremmin nimellä Käpy. Teuvon elämän ehtoopuoli oli onneton ja se johti vankilatuomioon ja lopulta Rovaniemelle Palosalmen metsurikotiin, jossa hän kuoli 2003 unohdettuna Palsin sankarina ja rikkaan kultamaan uudelleen löytäjänä.

Palsin tulli Palsinojalla Pulkkisenojan suulla, Elsaojan suulta 300 m alavirtaan päin. Nimi syntyi vuonna 1982, kun kullankaivajat rupesivat leikkimielisesti tullaamaan turisteilta viinaa. Palsinojan ylittävälle sillalle ilmestyi kyltti ”Palsin Tulli”.

Elsanoja 8,5 km jokisuulta, pituus noin 1,2 km, laskee pohjoisesta Palsiin. Oja on saanut nimensä Elsa-nimisestä metsurien kokista, joka kaivoi kokkauksen välillä ojan suulla 1950-luvulla. Alueella oli suurehko puusavotta, jonka työntekijöistä joku innostui kokeilemaan kullan vaskaamista vapaa-aikanaan. Heistä jäi jäljelle nimet Elsanoja ja Jääskeläisenoja.

Jääskeläisenoja 9,1 km jokisuusta, pituus 800 m, laskee lännestä Palsinojaan Multatunturin luoteispuolelle. Matkahuolloksi kutsutaan turvekammia Jääskeläisenojan suussa; matkahuollon kyltti koristi turvekammin suuaukkoa  1980-luvulla.

Kulta nousee vastavirtaan

Hyvien kultasaaliiden imussa Palsinojalle hakeutui uusia miehiä, mutta vapaata maata löytyi vain jokivartta ylävirtaan nousemalla. Kultaa sielläkin oli ja sitä löytyi myös sivupuroilta. Kultalan kapakoitsija, oululainen puuseppä Henrik Zellberg sai 1873 tehdaspiirin 41 purolta, joka laskee Palsiin koillisesta runsaan 5 km päässä Ivalojoesta. Hän oli myynyt Kultalan kapakan ja ryhtyi kullankaivajaksi, mutta onni ei ollut myötä. Kultaa kirjattiin ensimmäisenä kesänä 464 grammaa ja seuraavana 100 g. Mies jätti nimensä purolle ja nykykartoissa se on Selperinojana. Joissakin vanhoissa kartoissa puron nimenä on Löytyoja, joka saattaisi viitata kultalöytöön.

Selperinojan alapuolella Palsiin laskee Palopirtinoja kahtena suuhaarana. Vanhoilla kartoilla esiintyvät nimet Sileäselänoja ja Kuusioja. Sinne sai 1873 tehdaspiirin maanmittari J.A. Åkerman. Kultasaalis oli vain 138 grammaa ja huuhtomo vaihtoi omistajaa. Huono onni oli myös ”herra Karl G. Tegströmilla”. Hänelle kirjattiin tehdaspiiri 33 Palopirtinojan suun alapuolelta. Puoli kiloa kultaa riitti lopettamaan työmaan, ja hän jätti kullan muiden löydettäväksi. Herran kultaura alkoi jo keväällä 1870 ja jatkui muun muassa  kirjurina Kultalassa ja oikeusavustajana Plantingin ja Goveniuksen oikeusjutussa Ervastin ja Lepistön vastaan.

Uusille tulijoille oli taas tilaa Palsinojalla ja heitä riitti. Kultalan järjestysmiehenä toiminut Anton Schneider, ”Neeteri”,  osti itselleen Tegströmin valtaukset Palopirtinojan alapuolelta 1875 ja kaivoi siellä kohtalaisella menestyksellä seuraavan  vuosikymmenen alkuun asti. Neeteri jätti jälkensä ja geeninsä Inarin Lappiin. Hänen elämäntarinansa voi lukea osoitteesta: Palsinojan Neeteri – tarina tilastojen takaa | Kultahippu.fi .

Ensimmäisen vuosisadan loppu oli Palsinojalla kuten muuallakin kultamailla hiljaista aikaa. Väki väheni ja vuosittaiset kultasaalit pienenivät. Vuonna 1876  kultaa kirjattiin löydetyn kaikkiaan 9,9 kg, ja antoisin saalis 2,3 kg löytyi Palsilta Schneiderin huuhtomolta 33. Hiljaisina aikoina myös valvonta kultamailla oli vähäistä ja moni yksinäinen kaivaja saattoi ahertaa Palsin rannoilla kultaa kaivamassa ilman virallisia valtauslupia.

Palsi kultahistorian aallokossa

Sotajoen lupaavat  kultalöydöt 1880-luvun alussa toivat muutaman onnensa etsijän Palsille. Anton Schneider jatkoi 1882 työtään ja hän sai 444 miestyöpäivän aikana 817 g kultaa. Sodankyläläinen maanviljelijä Samuel Korvanen vaskasi kolmen miehen avustamana Selperinojalta kultaa 287 g. Veli Gustav Henrik Korvanen lienee lopettanut työn valtauksellaan alavirran puolella kesään 1881, sillä tietoa kullan määrästä ei löydy. Hän jätti kuitenkin purolle nimensä, joka myöhemmin muuttui Roivaisenojaksi.

Edvard Björkman, yksi Lapin kullan löytäjistä 1869, asettui 1882 Palsinojan suulle  ja sai sieltä kultaa kuuden miehen voimin 872 grammaa. Lapin viimeisen vuorimestari Carl Solitanderin mukaan kultaa saatiin 1882 kaikkiaan 19,131 kiloa, työtä tehtiin 8 573 päivää eli kultaa löytyi 2,23 g työpäivää kohti. Solitander yritti helpottaa kullankaivajien elämää parantamalla kulkuyhteyksiä, kutsumalla kaivajat yhteistyöhön sekä arvostelemalla metsähallitusta ahneudesta polttopuumaksuissa.

Inarilainen Yrjö Yrjönpoika Kangasniemi kaivoi vuosikymmenen lopulla raahelaisten merimiesten ja Neeterin jälkiä  Raahenpirtin alapuolella. Moni inarilainen talo on vaurastunut Palsin kullalla hiljaisina vuosikymmeninä, kun siellä ei tungosta ollut. Raahenpirtin kohdalla ahersi 1880-luvulla Mikko Maunu, joka oli Ivalon Kyröjen sukua. Hän oli kauan alueen kullankaivun tarkastajana ja muutti omaan taloon, jonka mukaan nimi muuttui Mikko Rauhalaksi. Palsilla kaivoi myös liikemies ja maallikkosaarnaaja August Puhakka Törmäsestä.

Kirjatut kultamäärät olivat varsin pieniä 1880- ja 1890-luvuilla. Kultaa ilmoitettiin löydetyn koko kulta-alueelta enimmillään noin 23 kg 1889 ja vähimmillään 2,6 kg vuosisadan viimeisenä  kesänä. Hiljaista aikaa kesti yli kaksi vuosikymmentä. Työstä ei jättänyt yhtä näyttäviä jälkiä Palsin maisemiin kuin Sotajoen ja Ivalojoen rannoille. Eroosio ja tulvat ennallistivat rantoja jyrkässä rotkossa, kaivu keskittyi 4-5 km matkalle alajuoksulla. Suurin osa ”muinaismuistoiksi” arvelluista kaivujäljistä ovat myöhemmiltä vuosikymmeniltä.

Valtaukset kauppatavarana

Hiljaisten vuosien jälkeen Palsinoja heräsi 1900-luvun alussa kalliokultakuumeen imussa. ”Suurisuuntaisia kullan etsintätöitä Palsinojalla teki 1902 perustettu Prospektor Oy, jonka yksi viidestä tukikohdasta sijaitsi Moberginojalla. Yhtiöllä oli nimissään 470 valtausta ja töissä 78 miestä. Palsilla avattiin useita kaivoksia, mutta toiminta loppui kannattamattomana muutamassa vuodessa”, kirjoitin 1983 ilmestyneessä kirjassani ”Kullan ja luonnon kutsu”. Yksi kultayhtiön keskeisiä tukikohtia oli Raahenpirtin alueella.

Kulta-alueiden valtauksista syntyi kova kysyntä 1900-luvun alussa ja niitä haalittiin urakalla perusteilla oleville kultayhtiöille. Metsätarkastaja Mauritz Waenerbergille  Kaamasesta kirjattiin yli 30 valtausta Palsinojalta, Zellberginojalta ja Palopirtinojalta 1901. Ne siirtyivät myöhemmin Prospektorin hallintaan.  Yhtiön elinkaari jäi lyhyeksi, Palsilla oli taas muutaman vuoden hiljaista.

Uusia sankareita, veijareita ja huijareita ilmestyi Palsinojan rannoille 1910-luvulla, muun muassa Klondyken kultakentillä rikastunut K.F. Joutsen ja Heikki Kivekäs, yksi kultahistorian värikkäimmistä veijareista. Palsin latvoilta hakivat 1917 osaansa kauppias M.W. Härkönen ja J. Kurikka Pohjanmaalta ja Palsin latva merkittiin karttoihin Ristiinamarastoksi. Kivekäs touhusi alueella vielä 1920-luvulla, jolloin hänellä oli parikymmentä valtausta Palsilla, Selperinojalla, Louhiojalla ja Ivalojoen Nulkkamukassa. Tällöin hän lienee rakentanut Palsin suupuolelle padon, jonka jäljet ovat vieläkin näkyvissä.

Wille Hahlin tutkimusraportti ja lehtiartikkeli  tuhansista kultakiloista 1918 herätti uuden kultaryntäyksen. Valtaukset tekivät jälleen kauppansa ja niitä haalivat Waenerbergin lisäksi Nestor Toivonen, ”liikemies ja kartanon omistaja Helsingistä ja maanviljelijä Helsingin maalaiskunnasta”. Toivosen yhtiön kautta kulkivat Kivekkäältä, Joutsenelta ja monilta muilta hankitut 445 valtausta uuden kultayhtiön Ivalojoki Oy:n hallintaan ja Toivosesta tuli yksi yhtiön pääosakkaista. Kauppaan kuuluivat myös ”lokomobiili, sirkkelisaha, höyläkone, maantutkimuspora, työkalut, rakennukset ja sahattu puutavara 1 000 000 markan kauppahinnalla”.

Ivalojoki Oy ja sen kilpailija Lapin Kulta Oy ehtivät toimia 1920-luvun puolivälissä muutaman vuoden, riitautua sekä keskenään että sisäisesti, kunnes rahoittajat käänsivät rahahanat kiinni. Kultamailla oli taas hiljaista, paljon yhtiöiden jättämää rautaromua, teitä, siltoja, kämppiä, avattuja kultamonttuja ja kaivoksia, joita yksittäiset kaivajat saattoivat käyttää hyväkseen. Hiljaisia vuosia seurasivat sodat, joiden jälkeen Palsilla oli vain joku yksinäinen kaivaja Lemmenjoen kultaryntäyksen varjossa.

Ilon ja surun vuosikymmenet

Palsinoja näki uuden ajan tulon 1970- ja 1980-luvuilla kullankaivun vilkastuttua vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen. Näin uutta aikaa kuvailin 1990:

”Joen keskijuoksulle rakennettiin maantie ja puuhattiin matkailukeskusta. Yläjuoksulla eli erikoislaatuinen kullankaivajien yhteisö. Se otti ajoittain käyttöön Palsin tullin; pysäytettiin ohi ajavia matkailijoita alkoholitarkastusta varten. Epävirallisesti tietenkin ja lähes aina leikkimielellä. Palsin iloisen joukon keskuspaikkana oli Pekka ja Liisa Talvion valtaus”

”Matkahuolloksi kutsutaan Jääskeläisen turvekammia. Pulkkisenpankki ja Palsin tulli sijaitsevat hieman alempana. Teuvo Pulkkinen kaivoi alueella yksinään 1960-luvulta vuoteen 1981. Kun tie toi paikalle liikennettä  Teuvo muutti Ivaloon. Hänen työtään jatkoi Käpy, tuntemattomalta nimeltään Erkki Kuusenmäki.”

Palsinojasta syntyi 1980-luvun alussa ankara kiista kullankaivajien, kultamuseon ja luonnonsuojelijoiden kesken. Alla palasia Uuden Suomen jutusta lokakuussa 1981

”Heikki Korhosen konesavotalle ja matkailuhuuhtomolle Palsinojalla kävi huonosti. Uusi lehti kullankaivun historiassa: Korhosen kaivinkone on samalla ekokone, otsikoi Lapin Kansa 28.7.1985. Kesän mittaan kultayhtiön oven avaa 3000 turistia. Seuraavana kesänä  huuhtomo oli koekäytössä. Syksyllä kahvilaksi tehty Katariinan kämppä paloi räjähdysmäisesti ja Korhosen toiminta Palsilla päättyi”. Isäntä oli palaa Katariinansa kanssa ja yksi värikäs elämä Palsinojalla jäi historiaan ja kasvatti Palsin kulkijoita.

Palsinoja uuden sukupolven opettajana

Uudet naiset ja miehet entisen kaltaisine unelmineen valtasivat Palsinojan vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Parannetut tieyhteydet keski- ja alajuoksulle ovat helpottaneet kulkuyhteyksiä sekä työvälineiden kuljettamista työmaille. Sulo Tunturi poimi 145,1 gramman kultakimpaleen aikaisin aamulla elokuun lopulla 1992 valtaukseltaan Nenosenojalta. Sulo ja Mirja sekä tytär Tuija kaivoivat paikalla vuodesta 1983 alkaen ja Sulo oli ehtinyt monta kertaa haaveilla suuren kultakimpaleen löytymisestä yksinäisinä aamuhetkinä. Silti se järkytti kolahtaessaan erilaisella äänellä rännin puiseen reunaan. Antti Kurppa poimi samalta purolta 19,8 g hipun 2015.

Suuria hippuja on löytynyt myös muilta pieniltä latvapuroilta, jotka on nimetty viime vuosikymmenien henkilöiden mukaan:  Elsanoja 30 g Anssi Niemelä ja Harri Rasku 2016 ja 22,2 g Eila Heikkilä 2014, Jääskeläisenoja 45,5 g Antti Leppänen 2013 ja  20,4 g 15-vuotias Oskari Leppänen 2002 sekä Palsinoja 22,2 g Meeri ja Lauri Pekkala 2009 ja 21,4 g Arto Kunelius 2014.  Monta riemunkiljahdusta on kuultu myös Lapin Kullankaivajain liiton jäsenvaltauksilla, joilta kultakuume on levinnyt kasvattamaan liiton jäsenmäärä.

Tungosta Palsin rannoilla

Palsinojalta  on vaikea löytää vapaata maapalasta, sillä pienetkin sivupurot ovat vallattu tai odottavat viranomaisten lupapäätöstä. Palsin suosio alkoi kasvaa ennen näkemättömiin mittoihin Lapin Kullankaivajain liiton jäsenvaltausten vauhdittamana ja lisäpotkua antoi konekaivun loppuminen Lemmenjoella 2021.

Ensimmäinen jäsenille tarkoitettu huuhtomo Palsilla Elsanojan kohdalla avattiin 2002 Jussi Vuorelan valtauksen tultua liiton hallintaan. Pari vuotta myöhemmin Esa Noukkalan ja Raimo Niemelän valtaukset siirtyivät liitolle ja jäsenistön käyttöön. Esa oli saanut tarpeekseen jäsenvaltauksen aiheuttamasta liikenteestä ja Raimo, Tuusulan asukkaita molemmat, totesi olevansa samaa mieltä. Näin syntyi valtauskeskittymä, joka muutti Palsinojan kultahistorian ja kymmenkertaisti liiton jäsenmäärän.  Jäsenvaltausten suosiota kasvattivat uutiset suurten kultahippujen löytymisestä, ja se puolestaan nostatti kultakuumetta omien huuhdonta-alueiden hankkimiselle.

Palsinojan vesistöalueella oli 2022 kaikkiaan noin 75 kullanhuuhdonta lupa-aluetta, yli puolet on lupansa saanut ja loput odottivat valitusten ja lisäselvitysten viivästyttämää päätöstä. ”Pahin tilanne on Selperillä. Siellä on16 lupa-aluetta, joista vain viisi on lainvoimaisia ja muut käsittelyssä, kolme on korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Muualla Palsilla väännöt ovat pääasiassa takanapäin”, sanoo LKL:n edunvalvoja Antti Peronius.

Palsi elää kultahistoriansa vilkkainta aikaa ja siihen kuuluvat usko, toivo, riidat ja erimielisyydet, kaikki nuo kultaryntäyksien peruselementit!

Seppo J. Partanen  9/2022