Kullankaivua Saariselällä 1930

Max Peroniuksen seikkailurikas elämä ja kullankaivumuistot Lutolta 1930

Tämä on julkaistu www.kultahippu.fi -sivustolla
© Seppo J. Partanen

Kovin erilaiseksi on elämänmeno muuttunut Luttojoen rantatörmällä ja Kaunispään kupeella verrattuna aikaan, jolloin Saariselän lomakaupunkia ei vielä ollut. Retkipolut ja hiihtoladut on voideltu Ruijan polun kulkijoiden vuosisataisilla hikipisaroilla, kullankaivajien toiveilla, unelmilla ja yksinäisellä raadannalla. Mitähän tämän päivän monotanssija tekisi, jos hänet heitettäisiin nykyajasta 70 – 80 vuotta taaksepäin etsimään kultaansa lumen, roudan ja jään peittämän puron penkalta. Vähintään yhtä yllättynyt voisi olla Max Peronius, jos hän näkisi edessään nykyiset hotellit, ravintolat, kaupat, hiihtoladut ja laskettelurinteet. On helppo arvata, kumpi pystyisi sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin paremmin.

Todistus Maxin valtausvarauksesta Lutolla 1930

Maxin piiros kultatyömaastaan, joka sijaitsi kivenheiton päässä Saariselän keskustasta nykyisen Karvaselän kummituskämpän vastarannalla Luton toisella puolella.

”Ylös 8.20. Keitin teetä ja käristin perunoita kämpän uunissa, samalla panin tulen leivinuuniin. Syötyäni klo 9 asetin pesupaljun leivinuunin savureijän päälle ja panin siihen paidan ja housut kiehumaan. Kirjoitin kirjeen isälle. Kello 11 tein taikinan leivospulverilla ja pesin pyykin, 11.30 panin leivät uuniin, 12 olivat valmiina ja samalla panin kahvipannun kiehumaan. 12.30 join kahvit nisun kanssa, 12.45 ajoin partani. 13.10 lähdin Laanilan, jossa kello 14.”

Max kuvasi itsensä sääskiä paossa Mikkolan kämpän vierellä 1931

Näin Max Peronius kuvaa elämäänsä kesäkuun 15. päivänä 1930 kivenheiton päässä Saariselän loistohotelleista. Kolme vuotta aikaisemmin hän oli tullut geologiveljensä Nikolain mukana 19-vuotiaana Luopioisista Lappiin Ivalojoki Oy:n kirjanpitäjäksi. Yhtiö oli pian lopettanut toimintansa, veli hakeutui muihin töihin. Maxista tuli sananmukaisesti elinkautinen lappilainen.

Hän ehti nähdä ja kokea yhden Lapin historian dramaattisimman ajanjakson; uuden ajan tulon ja täydellisen tuhon. Max dokumentoi elämäänsä kynällä ja kameralla jättäen jälkeensä satoja arvokkaita otoksia Laanilan, Tankavaaran, Ivalon, Vuotson ja Sotajoen maisemista ja elämästä 1930- ja 1940-luvuilla. Valokuvat ja muistiinpanot antavat arvokasta tietoa siitä Lapista, jonka saksalaiset hävittivät Norjaan vetäytyessään syksyllä 1944.

Dynamiittia routaiseen maahan

Max aloitti kullankaivun huhtikuun lopulla ja lopetti elokuussa.  Pieneen mustakantiseen vihkoon hän tunnontarkasti kirjasi päivittäiset tapahtumat ja piirsi kartat työmaistaan. Vihkossa on myös erillinen kertomus Ivalojoen talvikaivusta saman vuoden helmi- ja maaliskuussa. Miehet olivat kirveellä hakkaamalla ja nuotiota polttamalla tehneet kymmenkunta jäämonttua Rovaniemenkosken yläpuoliseen suvantoon. Pohjasorasta he vaskasivat useita grammoja kultaa suurimman hipun painaessa 1,2 g.

Max piti majapaikkanaan Mikkolan kämppää, joka sijaitsi Saariselän nykyisen tunturihotellin ja sen vieressä olevan Paras Paikka hotellin alapuolella rantatörmällä. Ivalolaiset Mikkolat kaivoivat paikalla kultaa melko pitkään 1890-luvulla ja jättivät jälkeensä paksuista keloista tekemänsä kämpän. Rauniot ovat tänäkin päivänä näkyvissä ja paikalle pystytetty infotaulu kertoo Piponiuksen kämpästä. Luton rannat olivat varsin hiljaisia ja yksinäisiä. Maantielle oli matkaa kilometrin verran ja lähimpään asumukseen, Laanilan majataloon, viitisen kilometriä. Suuret kultayhtiöt olivat lopettaneet toimintansa jättäen paljon rakennuksia sekä kullankaivussa tarvittavaa tavaraa.

Työn Max aloitti Luton yli nykyisin johtavan retkipolun sillan eteläpuolella puron läntisen latvahaaran penkalla huhtikuun 23. päivä 1930. Lumi oli ensin lapioitava pois, jotta pääsi käsiksi routaiseen maahan. Siihen Max iski rautakangella puolen metrin reiän; ”Upotin reikään 25 cm syvään dynamiittipatruunan. Räjähdyksessä lohkesi koko ojan puoleinen routapeitto. Tein uuden latauksen, 3 patruunaa. Maata sinkoili parinkymmenen metrin korkeuteen”, kirjoittaa Max muistikirjassa lauantaina 26.4.

Huonostihan siinä kävi. Räjäytetty monttu täyttyi vedellä ja samoin kävi Luton itäiseen haaraan räjäytetyille montuille. Max siirtyi jokivartta alaspäin räjäytellen uusia monttuja suurin piirtein nykyisen tunturihotellin paikkeilla. Tiivis työ jatkui Luton itärannalla nykyisen Karvaselän kämpän kohdalta alavirran suuntaan ja tästä paikasta tuli Maxin tärkein kultatyömaa, kaivos.

Puutavarauitto Luton kevättulvassa

Toukokuun 8. päivä Max siirtyi Laaniojalle, mutta palasi parin päivän kuluttua takaisin. Kuun loppupuolella hän purki Prospektorin vanhan kämppäkartanon varaston noin kilometrin Luton sillalta etelään itäisen latvahaaran mutkasta Hirvaspirtin eteläpuolella ja ryhtyi kokoamaan lautoja sänkyä, pöytää, hyllyjä ja kultarännejä varten; ”Tein nipun makasiinin permannon laudoista naulaamalla laudat päällekkäin. Nipussa oli viisi lautaa (n. 1 ½ ”). Keksin tein naulaamalla vanhan lankanaulan koivuisen seipään läpi. Alussa tuotti uitto vaikeuksia. Joki oli kovin mukkainen, niin että tuon tuostakin täytyi nippua vetää niemen yli. Sitten sattui vielä tielle joen poikki kaatunut puu, joka piti hakata poikki.  Mitä alemmaksi pääsin, sitä paremmin kulkivat laudat. Ainoastaan suussa olevat putoukset tuottivat vaikeuksia”

Max aloitti puutavaran uittamisen tulvivaa Luttojokea pitkin toukokuun 21. päivä. Kahden päivän päästä hän kirjaa muistiin; ”Päästyäni ojien yhtymän lähelle olivat pienemmät niput melkein kokonaan hajonneet ja isoimmista olin vain pari lautaa lähtenyt. Niputin kaikki ohuemmat laudat uudestaan prässinauloilla ja uitin kaikki laudat ojan suusta alaspäin. Pajutiheikössä kadotin hyvän puukkoni, josta ankara paha mieli ja työn ilon kadotus oli seurauksena”.

Kuun lopulla kämppä oli asuttavassa kunnossa; ”Toin kantamuksen Luton pirtiltä ja kunnostin Mikkolan kämppää. Tein pienen leivinuunin”. Max teki Luton rannoille kymmeniä monttuja ja isompia kaivoksia. Hän käväisi myös Kaunispään itäpuolella Palo-ojalla tehden sinne kaksi isohkoa kultamonttua Kaunispäältä ja Urupäältä tulevien purojen yhtymäkohdan tienoille.

Valtausta hakemaan

”Olen erehtynyt ajanlaskussa, sillä tänään on jo 10. päivä. Olen vähän kipeänä, ruoka ei maistu, päänsärkyä. Aamulla menin Laanilaan. Kun autoja ei kuulunut, kävelin Paljakaisiin, josta pääsin autolla Ivaloon. Kävin nimismiehen luona, valtausilmoitus Mikkolan kämpästä. Yötä majalassa. aamulla pilvistä, heikkoa tuulta, vähän sadetta +12, päivällä selkeätä” kirjasi Max 9. kesäkuuta muistikirjaansa. Seuraavana päivänä hän tuli postiautolla ”Viitalan ja Gulinin kanssa”, jotka jäivät vuorokaudeksi kylään Lutolle.

Kovin vähäisiä näyttävät Maxin kultasaaliit olleen. Palo-ojalta hän kirjaa 24. heinäkuuta saaneensa 14 hippua, ”jotka eivät yhteensäkään paina monta milligrammaa”. Suurimman työmaan Max rakensi Luton itärannalle Mikkolan kämpästä alavirran suuntaan ja täältä hän sai kesän parhaat saaliinsa. ”Kultaa odottamattoman paljon”, hän kirjoittaa 6. elokuuta. ”Tulos hyvä (Luttoon nähden), yksi lähes ¼ g painava hippu ja 2 muuta tavallista suurempaa, muu kulta yhtä hienoa kuin ennenkin”, hän kirjoittaa. ”Pesin rännit, melko karkeita hippuja n. ½ g, ei kun 950 mg!” on 9. elokuuta merkintä.

”Pesin rännit ja kannoin kultarännin rautarihvelit ja työkalut vaaraan. En puhdistanut kultaa, lähetän sen upineen Swahnille. Kultaa näyttää olevan yli ½ g. Tähän taitaa loppua työni Lutolla tältä vuodelta. Tunnen ikävää, olen niin kovin kotiutunut tänne”. Näin Max päättää muistikirjansa ja lähes 4 kuukauden yksinäisen uurastuksen.

Onni löytyi Laanilasta

Muutaman vuoden kuluttua Maxin elämä sai uuden sisällön, hän löysi isoa kultahippuakin arvokkaamman ”isomuksen” Laanilasta. Kestikievaria vuodesta 1927 pitänyt Elina ja Eemeli Virtasen perhe oli tullut Maxille vuosien varrella tutuksi ja miltei kodiksi. Kievarin isäntä kuoli 1931 äkkinäiseen sairauteen ja muutaman vuoden kuluttua Max otti hänen paikkansa aviomiehenä, kestikievarin isäntänä ja suurperheen isänä.

Elinan ja Maxin nuorta onnea

Laanilan majatalon emäntä Elina Peronius on kantaäiti Virtasen ja Peroniuksen kultasuvuille. Hänellä on kädessään vanha puusta tehty kultavaskooli.


Laanilan majatalo oli entinen kultayhtiön Prospektorin päämaja ja se kunnostettiin 1910-luvulla Petsamon tien rakentamisen yhteydessä.

Laanilan majatalon arjesta kertovista valokuvista heijastuu kodikas ja onnellinen perhe. Kestikievarissa kävi 1930-luvun lopulla jo melko paljon matkailijoita, joille järjestettiin poroajelua, hiihtoretkiä ja myytiin karhunkierroksia. Parhaimmillaan valokuvissa on yhtä aikaa neljä kaadettua karhua. Max kävi kuvaamassa myös poroerotuksia Vuomaselän aidalla, Petsamon tien liikennettä, kullankaivua Sotajoella ja Tankavaarassa. Sodan aikana majatalossa vieraili paljon saksalaisia ja Max toimi heidän tulkkinaan ja oppaanaan. Hänen annettiin kuvata saksalaisten tukikohtia ja vankileirejä Vuotsossa, Tankavaarassa ja Laanilassa, näyttääpä hän kuvien perusteella käyneen saksalaisten mukana Norjassakin.

Kullanakaivua Laaninojalla 1930-luvun lopussa. Paikka lienee Laanilan majatalon yläpuolella lähellä silloista ja nykyistäkin maantietä. Kuva Aarne Pietinen/SMY:n kokoelmat.

Tankavaaran kulta koitui kuolemaksi

Tankavaaran kankailla ja puroilla etsittiin kiivaasti kultaa 1930-luvun lopulla. Max Peronius oli oppaana saksalaiselle arkkitehti Werner Thiedelle, joka välikäsien kautta hallitsi tuottoisia kultavaltauksia. Alueella käytiin sitkeitä riitoja, joiden tuloksena Thiede karkotettiin Suomesta elokuussa 1939. Moninaisten vaiheiden kautta Max Peronius sai hallintaansa Thieden vanhat valtaukset kesällä 1943, jolloin saksalaisten sotaonni alkoi kääntyä tappion puolelle. Seuraavan vuoden syksyllä syttyi Lapin sota, kun suomalaiset ryhtyivät erillisrauhan jälkeen ajamaan saksalaisia pois maasta.

Max Peronius oli oppaana saksalaisille jatkosodan aikana ja sai kuvata heidät tukikohtiaan ja vankileirejään. Tässä valtatien varren saksalaisia tukikohtia.

Yksi Saksan vuoristoarmeijan pääpuolustuslinja sijaitsi Tankavaarassa. Vetäytyessään siitä pohjoiseen lokakuun lopulla 1944 saksalaiset miinoittivat alueen ja jättivät jälkeensä hävitetyn maan lisäksi paljon räjähteitä ja rautaromua.

Max Peronius palasi kultamaille kesällä 1945. Saksalaiset olivat perusteellisesti tuhonneet kaikki Tankavaaran rakennukset ja kultakaivokset, mutta Thieden rakentama maja oli jätetty paikalleen ja palveli nyt Maxiin majapaikkana. Perhe oli muuttanut Laanilasta Vaalan Säräisniemelle. Kullan hinta oli sodan jälkeen hyvin korkealla ja se houkutteli miinavaarasta huolimatta ottamaan riskejä. Max Peronius kuoli panssarimiinan räjähtäessä 29.8.1946 työmaalla Tankavaaran Ruosteojalla. Max oli kuollessaan 39-vuotias. Valtaukset siirtyivät hänen leskelleen Elinalle, joka poikiensa Jouko ja Tauno Virtasen kanssa jatkoi kullankaivua. Thieden rakentama kämppä Tankavaaran kultakylässä on edelleenkin suvun omistuksessa.

Juttu on julkaistu aiemmin Saariselän Sanomissa

Kuvat Max Peronius / Antti Peronius