Palsinojan Neeteri – tarina tilastojen takaa

Kirjailija Lauri Skants lähetti pienen jutun Anton Schneiderista ja hänen kultasaalistaan Palsinojalla v. 1881. Juttu oli jäänyt pois hänen Laanilan historiaa käsittelevästä kirjastaan, jonka uusin painos on nimeltään ”Kultaa, poroja ja partisaaneja Laanilassa”. Laurin isoisä Abram oli yksi Antonin työmiehistä, mikä on jälleen todiste siitä, että kultakuume on perinnöllinen tauti.

”Neeteriksi” kutsutulla Antonilla oli hyvin mielenkiintoinen elämäntarina siitä, kuinka kultakuume iskee ja jättää otteestaan vasta kuolemassa, jos silloinkaan. Antonin jäljet

katoavat 1880-luvun lopulla, mutta hän jätti nimensä kultahistoriaan, paljon kaivumonttuja jokien rannoille ja geeninsä Inarin asukkaisiin. Neeterillä oli rooli myös Lindmanin ”Lapin kullan kimallus” filmeissä. Saksalaisperäinen sukunimi, ”räätäli”,  lienee saanut alkunsa siitä, että Antonin suvussa oli räätäleitä.

Anton tuli Ivalojoen Kultalan järjestysmieheksi kesällä 1870 Pulkkilasta, jossa hän toimi armeijassa aliupseerina. Hän jäi yksinään vahtimaan ”kruunun stationia” talveksi, mutta kaamos koitui hänelle kohtalokkaaksi. Hänen kerrotaan ”tulleen jossain määrin mielenhäiriöön” kaamoksen yksinäisyydessä. Poliisien päällikkö Xenofon Nordling antoi hänestä kiitettävän arvosanan syksyllä 1871 luonnehtien häntä ”taitavaksi, auliiksi, luotettavaksi ja reippaaksi”. Mies lienee selvinnyt kaamosjärkytyksestään tai sitten se muuntui kultakuumeeksi.

Kullankaivu alkoi kiinnostaa Antonia enemmän kuin ”konstapulin” työ virkamiehenä. Hän viihtyi kesällä 1871 ja 1872 Ervastin ja Lepistön kultatyömailla Ivalojoen Korhosenkoskella ja Timanttikönkäällä sekä Laanilan Luttojoella ja Tolosjoen Harriojalla, jonne hän rakensi itselleen kämpän. Antonilla oli vaimo Greta Lisa sekä hieman yli 10-vuotias poika Otto mukana ja hekin osallistuivat kullankaivuuseen.

Kulta otti omansa

Ensimmäisen kultavaltauksensa Anton sai vuonna 1873 Laanilaan Tolosjoen Harriojalle ja hänen ammatikseen kirjattiin ”entinen poliisi”. Seuraavana vuonna hän sai kaksi valtausta Ivalojoelta Timanttikönkään tienoilta, josta torniolaisen kauppias Åströmin ja Karl Plantingin, kruunuvoudin pojan, tehdaspiirit tulivat hänen hallintaansa.

Raahelaiset merimiehet löysivät Ivalojokeen laskevan Palsinojan alkupuolelta  1873 yli 2 kiloa kultaa, seuraavan kesän saalis oli 1,4 kiloa, mutta kolmas kesä antoi vain 250 grammaa ja raahelaisista jäi paikalle vain nimi kämpälle. Nimismies Nordling ja maanmittausoppilas Piponius olivat keränneet vuosina 1871-72 kultaa yli 5 kiloa, mutta sen jälkeen alkoi kultaa tulla vähemmän ja Palsilla oli myynnissä ”tuottoisia tehdaspiirejä”.

Uutiset Palsinojalta löydetyistä suurista kultamääristä saivat Antonin hakeutumaan sinne. Neeteri sai itselleen kolme perättäistä valtausta ja kultaa alkoi tulla paremmin kuin mistään sitä ennen. Kultamäärä oli viiden vuoden aikana vuodesta -75 alkaen noin 6-7 kiloa.  Nyt Anton kirjasi ammatikseen ”maakauppias” ja kotipaikakseen Inari. Valtausten koko oli kultaryntäyksen alkuvuosista pienentynyt, maksuja ja veroja oli vähennetty, mutta tuskin Antonin perhe kullasta rikastui, sillä renkejä oli työmaalla monta.

Kullankaivu jatkui muutaman vuoden 1880-luvun alussa Ivalojoen Ruikamutkan alapuolella Penttilänkoskella sekä Palsinojan suulla, josta Anton sai viisi perättäistä valtausta.

Lauri Skantsin kokoamassa tilastossa Antonin kultamäärä oli kesällä -81 kaikkiaan 1,4 kiloa ja hänellä oli apunaan neljä työmiestä. Kultaa kertyi näin 11,54 grammaa/miestyöpäivä. Antonin teki itse töitä enemmän kuin kukaan muu saadakseen työstä elatuksensa.  Tämä lienee ollut viimeinen kesä, jolloin kullasta jäi hieman rahaa koko talven tarpeisiin. Lauri Skantsin isoisä Abram oli Antonin hyvä tuttu ja työkaveri Pulkkilan kasarmilta.

”Kultaa, poroja ja partisaaneja Laanilassa” kirjassa on paljon Skantsin kokoamia tietoja ja henkilöhaastatteluja kullankaivun historiasta. Kirjaa voi kysellä täältä:

Arctic Gold Hippukulta Nettikauppa – Hippukulta

Kultalaukku katosi laivassa

Antonin kultasaaliista osa joutui varkaan saaliiksi matkallaan Ivalojoelta Helsinkiin.

Vuorihallituksen tarkastaja insinööri Victor Ludvig Åkerblom (1843—1906) sai tehtäväkseen kuljettaa kesän 1881 kultasaaliista kerätty noin 5 % vero etelään Suomen Pankkiin. Kultaa oli yli kilo eli ja kesän kirjattu kultamäärä oli 20,464 kg. Matka Kemistä tehtiin laivalla Ouluun ja matkalla yövyttiin Simossa Kallon sahan satamassa.

Åkerblom jätti matkalaukkunsa kultasisältöineen muun matkatavaran kanssa kannelle nukkuessaan hytissään. Yöllä varas oli korjannut kultalaukun parempaan talteen.

Tapaus oli nolo, mutta Åkerblomin onneksi kulta saatiin takaisin poliisin tarmokkaiden toimenpiteiden ansiosta. Laukkua osattiin etsiä poliisin vanhalta tutulta vakioasiakkaalta.

Jäljet jäivät Inariin

Anton jätti jälkensä ja geeninsä Inarin elämään, kuten on tehnyt ja tulee tekemään moni muu kullankaivaja koko 150-vuotisen historian ajan. Kullan tulon vähentyessä 1880-luvun alussa Anton yritti hakea pysyvää työtä Inarin poliisina ja katekeettana siinä onnistumatta. Avioliitto näyttää sekin kariutuneen ja mies lähti keväällä 1888 Göteborgista laivalla Hullin kautta valtameren taakse etsimään uutta kultaa ja onnea lännestä.

Antonin poika Otto syntyi 1860 ja hän jäi asumaan Inariin. Hänen nuori vaimonsa Elisabeth Törmänen kuoli lapsivuoteeseen 1884. Tytär Maria meni myöhemmin naimisiin Aleksanteri Morottajan kanssa.  Otto avioitui uudelleen Brita Stina Kyrön kanssa ja heille syntyi kuusi lasta Inarin väkilukua kasvattamaan.

Neeterin tarina on yksi tuhansista, joita nousee esille kultapurojen mutkista ja montuista. Jokainen tarina on omanlaisensa, ja yhteistä niille on se, että ne elävöittävät kultahistoriaa, luovat uutta uskoa, toivoa ja elämää Inarin tulevaisuudelle.

Seppo J. Partanen