Historia ja menneisyyden jäljet tulevat aina olemaan Lapin keskeisimpiä houkuttimia. Menneet vuosisadat ja vuosikymmenet ovat täällä näkyvissä ja löydettävissä helpommin kuin muualla maassa ja maailmassa. Luonto ja vuodenaikojen vaihtelu muodostavat elinvoimaisen yhteyden menneisyydestä nykypäivään.
Historia ei yksin elätä tai luo elämisen edellytyksiä, jos emme pysty pitämään huolta myös nykyisyydestä. Mitä paremmin hoidamme tätä päivää, sitä paremmin pystymme hyödyntämään menneisyyttä. Se ei ole helppo tehtävä tässä rakkaassa ristiriitojen maakunnassa alueellisten, etnisten, poliittisten ja muiden mielipiteiden paineessa; Hannele Pokan sanonnan mukaan täällä ”osataan erityisen hyvin pissiä samaan nuotioon”.
Lappiin kultayhtiö Ivalojoen töihin 1910-luvun lopulla töihin tullut Max Peronius eli kullankaivajana, Laanilan Majatalon isäntänä, Saksan armeijan oppaana ja apuna. Hänen elämänsä päättyi tähän kohtaan Tankavaaran kultatyömaalla elokuun lopussa 1946 miinan räjähdykseen.
Tankavaara, Vuotso ja Purnumukka kätkee sisäänsä Lapinkin oloissa harvinaisen paljon menneisyyden jälkiä. Tänne kulminoituu pohjoisen Suomen vuosisatainen muuttuminen. Kulkukeinoissa, vesireitissä, Vuotson kanavassa, Sompion kulttuurista kumpuavissa perinnetarinoissa, on juuria myyttiseen Lappiin, noitien, paimentolaisten, kristinuskon ja pakanuuden taistoihin, keskiaikaan. Niitä jatkavat peuranpyynnin, ikivanhojen kulkukeinojen, kullankaivun, saamelaiskulttuurin ja sotien jättämät jäljet ja muistot, joita tulvii eteemme kaikkialla, jos osaamme niitä oikein silmin katsoa.
Yleisesti ajatellaan, että historiallisen ajanjaksot ja kulttuurit ovat toisistaan irrallisia, yksittäisiä ilmiöitä. On saamelaiskulttuuria, kultahistoriaa, kulkemisen ja matkailun kehittymistä, sotien jättämiä jälkiä. Tämän alueen menneisyys on mielenkiintoinen myös siksi, että nuo kaikki ilmiöt limittyvät toisiinsa todistaen yhden historian perustotuuden; jokainen tapahtuma, jokainen ihminen, jokainen hetki historiassa ja nykypäivässä on sidoksissa tuhansin näkymättömin sitein menneisyyteen, yhteiskuntaan, muihin ihmisiin ja kulttuureihin, ja tulevaisuuteen.
Kullankaivu ja saamelaisuus ovat eläneet rinnakkain Tankavaarassa, Purnumukassa ja Vuotsossa jo toista vuosisataa. Tässä kuva Ponkuin kodasta Kopsusjärvellä SMY:n vuosikirjasta 1887
Koetan tarkastella aihettani nimenomaan siitä näkökulmasta, miten nuo historian tapahtumat, ilmiöt ja kulttuurit linkittyvät toisiinsa. Tämä lähtökohta avaa uusia näkökulmia ja muuttaa monia yleisiä käsityksiä.
Kulkukeinoista valtatieksi
Ei ole pelkkä sattuma, että yksi Lapin valtaväylistä kulkee linjalla Rovaniemi – Sodankylä – Vuotso – Laanila. Tuota reittiä on taivallettu jo keskiajalla Kemijokea, Luiroa, Kitistä ja Tankajokea pitkin veneillä, kävellen ja takkaporojen kanssa, Ruijan talvikeinoja pitkin hiihtäen tai pororaidoilla. Sitä alkoivat kulkea myös kullankaivajat kultaryntäyksen syttyessä 1870 ja se tuli tärkeimmäksi reitiksi jokunen vuosi myöhemmin kulkuyhteyksien parannuttua Rovaniemeltä Sodankylään. Ensimmäinen ajokuntoinen kärrytie tälle korkeudelle valmistui 1901 Könkäältä Laanilaan kultayhtiö Prospektorin toimesta.
Kullankaivu ja saamelaiset
Ennen maanteiden valmistumista muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa 1800-luvun toisella puoliskolla. Siihen vaikuttivat Ivalojoen kultaryntäys 1870 sekä saamelaisten muuttoliike Norjasta, Utsjoelta ja Enontekiöltä. Täällä kohtasivat etelä ja pohjoinen, saamelaisuus ja lantalaisuus, ja ne myös sekoittuivat ja tukivat toisiaan. Tässä kohtaamisessa on myös Tankavaaran kullankaivun ja nykyisyyden juuret. Purnumukan saamelaiskylän asukkaista moni oli ollut mukana kullankaivussa Ivalojoella ja Laanilassa, tunnetuimpina heistä kyläpäällikkö ja shamaani Niila Hirvasvuopio. Hän, kuten hänen poikansakin, toimi aktiivisesti kullankaivussa muun muassa Lapin Kulta Oy:n ja Heikki Kivekkään oppaana, apurina ja neuvonantajana.
Purnumukan saamelaisia kaivamassa kultaa Tankavaarassa 1934. Kuva Max Peronius/ Antti Peronius
Koko Purnumukan kylä osallistui kullanetsintään Tankavaaran puroilla kesästä 1934 alkaen. Siinä oli Hirvasvuopioiden lisäksi Peltovuomaa, Nikodemusta, Hettaa, Maggaa, Ponkua, Sieppiä jne.
Kullankaivuun on osallistunut paljon myös saamelaisia kultaryntäyksen alkuvuosista nykyhetkeen saakka. Sieltä nousevat aiempien lisäksi esille muun muassa nimet Morottaja, Saijets, Walle (Valle), Aikio, Sarre, Mattus, Paadar, Pekkala, Karisaari, Jomppanen, Ranttila, Mikkonen, sekä Inarin kalastajasaamelaisia tai Norjasta muuttaneita porosaamelaisia sukuja.
Saamelaiskäräjien tekemissä valituksissa kullanhuuhdontaluvista on esitetty, ettei saamelaisilla ole ollut mitään tekemistä kullankaivun kanssa. Eivät saamelaiset niin tyhmiä ja saamattomia ole! He ovat olleet mukana kullankaivussa kaikkialla siellä, missä kullankaivua tapahtuu eli Inarissa ja Sodankylässä, eivät Enontekiöllä tai Utsjoella. Heidän kullankaivunsa on ollut samanlaista kuin muidenkin paikallisten eli osa luontaiselinkeinoa siinä missä metsästys, kalastus, poronhoito jne.
Kullankaivajien ja saamelaisten suhteet ovat aina olleet hyvät ja kumpikin osapuoli on saanut hyötyä toisen asian- ja paikallistuntemuksesta. Joitakin pienehköjä rasistiseltakin vivahtavia riitoja on tapahtunut, mutta niitä kullankaivu nostaa aina ja kaikkialla esille. Niitä on koettu myös saamelaisten välillä Tankavaarassa.
Sotamuistot pitäisi kiireellä inventoida
Luhistunut korsu kertoo Purnumukan saamelaiskylän laidalla sijainneesta Saksan armeijan tukikohdasta ja vankileiristä 1942 – 1944. Näissä korsuissa kylän väki asui palatessaan evakosta jälleenrakentamaan hävitettyä kotikyläänsä.
Yksi tämän seudun erityispiirteistä ovat sotien jättämät jäljet maastossa ja maisemissa. Vuosina 1941 – 1944 tämä on ollut hyvin erikoinen paikka; kaksi kymmenien savujen saamelaiskylää ympärillään tuhansien sotilaiden satoja parakkeja, korsuja, telttoja, majataloja, varikkoja, huoltotiloja, pesuloita, ompelimoita, vanki- ja työleirejä, lentokenttä, tutka-asema.
Kaikki huipentui kesäkuuhun -44 kun tuhansia vankeja ja sotilaita tuli tänne rakentamaan Hitlerin määräyksestä Schutzwall puolustuslinnoituksia suojaamaan saksalaisten vetäytymistä Lapista ja Petsamosta Norjaan. Loka- ja marraskuun vaihteessa 70 vuotta sitten kaikki räjäytettiin, hävitettiin, poltettiin, miinoitettiin. Purnumukkalaiset pystyivät kunnostamaan muutaman maakorsun tilapäiseksi asunnokseen palatessaan evakosta ja aloittaessaan jälleenrakennuksen. Erityisen hyvin oli tuhottu juuri tämä alue, missä nyt olemme, ainoastaan saksalaisen arkkitehti Werner Thieden talo säästettiin ja se on edelleen paikallaan kertomassa omaa tarinaansa.
Tulevat sukupolvet eivät anna meille anteeksi, jos sallimme sotamuistojen kadota ja hävitä Tankavaaran, Purnumukan ja Vuotson kankailta. Noilla jäljillä on selkeä yhteys saamelaisuuteen, kullankaivuun, paikallishistoriaan. Parhaimmillaan sodan jäljet on nähtävissä Tankavaaran luonto- ja sotahistorian poluilla ja pahimmillaan niiden rappio on Purnumukan kylän laidalla lahoavissa maakorsuissa ja vankileirien jätöksissä tai Vuotson maatuvissa rakennusten pohjissa.
Tässä, hyvät kuulijani, oli katsaukseni Tankavaaran kultahistoriaan. Jokaisella Lapin kylällä on oma, ainutkertainen menneisyytensä, mutta harvalla se ulottuu niin syvälle ja laajalle kuin täällä. Kullankaivu ja legendat eivät yksin riitä, muinaismuistot ja vanhat myytit eivät yksin riitä, saamelaisuus ja porot eivät yksin riitä, luonto ja kuusi vuodenaikaa eivät yksin riitä. Kaiken perustana on hyvin hoidettu nykyisyys, aktiivinen ja toimiva kullankaivu, yhteistyö ja nopeasti muuttuvan tietotekniikan hallinta, uusien ideoiden ja oivallusten toteuttaminen. Kaikista näistä voisi leipoa sellaisen kakun, joka elättää ja luo hyvinvointia.
Siinä on haastetta Kultamuseolle, kylätoimikunnille, yrityksille, paikallisille asukkaille, toimijoille, ystäville ja tuttaville.
Ei anneta historian kadota menneisyyteen, sen mukana voi kadota myös nykyisyys.
Tämä on julkaistu www.kultahippu.fi -sivustolla
© Seppo J. Partanen
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.