Historiaan hukkunut kultatutkimus

Hugo J. Stjernvall:

Kertomus kullanetsinnästä länsi Lapissa 1888

Vuonna 1837 löydetty rikki- ja kalkkipyriittinäyte sisälsi kultaa. Tämä sai aikaan kullanetsintäretkiä.  Valtio on lähetti ryhmiä hakemaan maamme pohjoisilta alueilta jalometalliesiintymiä. Niistä on tehty tärkeitä havaintoja, ja mainittujen alueiden geologiset olosuhteet tutkittiin melko hyvin samana vuonna kuin ensimmäinen kultalöytö tehtiin. F. Tengström suoritti Kemin pitäjässä tutkimuksia, joita vuosina 1839 ja 1840 jatkoi G. Albrecht Rovaniemen pitäjässä. Näitä tutkimuksia voidaan pitää alustavina, koska niiden tarkoituksena oli geologisten olosuhteiden yleinen tuntemus, ja kullan löytäminen kiinteästä halkeamasta.

Vuonna 1844 etsintöjen suorittaminen uskottiin kullanhuuhdontaan perehtyneille henkilöille eversti D. E. Hoffmanille, joka Albrechtin ja kahden uralilaisen kokeneen kullanhuuhtojan avustamana testasi Kaakamojoen ja Kemijoen varrella Rovaniemelle asti sijaitsevien kultaesiintymien kultapitoisuuden. Kultaa ei kuitenkaan löydetty. H. J. Holmbergin vuonna 1847 Hyrynsalmella ja vuonna 1848 Kuusamossa tutkimukset sekä Thoreldin Kuusamossa vuonna 1850 tutkimukset eivät olleet parempia, joskin kultaa löydettiin Kuusamon pitäjästä.

Kulta on laajalti levinnyt tutkittujen alueiden tulvasoramuodostumiin, mutta sitä ei ole missään kerätty niin paljon, että jalometallin hyödyntäminen olisi ollut kannattavaa. Tieto huomattavasta osasta Pohjois-Suomen geologisia olosuhteita oli lisääntynyt valtavasti, mutta koska varsinaista tarkoitusta ei ollut saavutettu, vuoden 1837 löydön pohjalta aloitettu tutkimus lopetettiin.

Tenon kultalöytö antoi vauhtia

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1867 tehtiin löytö, jonka antoi uuden syyn etsijöiden jatkamiseen. Norjan johtava kaivostarkastaja Tellef Dahll onnistui löytämään kultaa Norjan Finnmarkista, pääasiassa Tenojoesta, joka muodostaa suurimman osan reitistään Norjan ja maamme välisen rajan. Kun tämä tuli tiedoksi, lähetettiin seuraavana vuonna retkikunta, jolle silloinen kaivosinsinööri J. C. Lihr oli johdossa. Hänen tehtävänään oli tutkia edellä mainitun Dahllin lupaavaksi kuvailemaa Suomen puolta ja sivujokien välistä maata, toisaalta Kietsimäjokea ja Inarijokea sekä Vasko-, Kaamas- ja Utsjokea.

Kuten norjalaisen tutkijan kuvauksesta oli odotettavissa, löytyi melko rikkaita kultaisia pankkeja, mutta ei sellaisia, jotka olisivat pystyneet maksamaan laajamittaisesta käsittelystä. Paluumatkalla, joka oli alun perin tarkoitus tehdä tuloreittiä, mutta toteutui olosuhteiden vuoksi Inarin kautta.  Retkikunta ulotti tutkimuksensa Ivalojoelle, ja sieltä löydettiin kultaesiintymiä, joita ei kuitenkaan voitu tutkia tarkemmin edenneen syksyn vuoksi. Siksi johtokunta päätti lähettää seuraavana kesänä uuden retkikunnan Ivalojoen laaksoon. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Asia olisi ehkä unohtunut niiden suurten kärsimysten tähden, joita nälkävuodet aiheuttivat. Ivalojoen kulta olisi edelleen koskemattomana, ellei kolme merimiestä – E. Björkman, J. Ervast ja N. Lepistö –  olisi tehnyt etsintäretkeä, joka edellisen lausunnon mukaan olisi ulottunut Tenojoelle saakka.

Björkman oli saanut tietää kyseisestä kultalöydöstä edellisenä syksynä Lontoossa, kun hän tuli lyhyelle vierailulle synnyinseudulleen Uudesta-Seelannista, jossa hän oli huuhtonut kultaa useita vuosia.

Kolmen merimiehen matka ulottui Ivalojoelle noin mailin päähän paikasta, jossa valtion retkikunta oli joutunut päättämään tutkimuksensa ja kääntymään etelään. Muutamien koettelemusten jälkeen Björkman löysi niin paljon kultaa, että onnistui suostuttelemaan toverinsakin jäämään. Syksyyn jatkuneissa etsinnöissä löydettiin 2 000 grammaa kultaa. Seuraavasta vuodesta lähtien kullan keräämiseen osallistui satoja henkilöitä, joilta tähän mennessä on saatu yhteensä yli miljoonan markan arvosta.

Kultatutkimukset jatkuivat

Vuoden 1868 retkikuntaa seurasivat A. M. Jernström tutkimukset, jotka hän myöhemmin tiivisti vuosina 1871 ja 1872 tutkimuksiin Ivalojoen kullanhuuhtomoilla toimiessaan siellä kaivosinsinöörinä. Sittemmin sekä valtion virkamiehet että yksityiset kullanhuuhtojat ovat tehneet tutkimusmatkoja eri suuntiin Ivalojoen vesistöalueella. Kullan läsnäolon on havaittu  melko yleiseksi tutkituilla alueilla, mutta aina pieninä määrinä. Viimeiset retkikunnat alkoivat kesällä 1882, jolloin kruununtarkastajan virka lakkautettiin. Suurin osa Pohjois-Suomesta Lappi mukaan lukien on siis kartoitettu vuosien varrella. Vain maan luoteisosa, Ounasjoen ja Muonionjoen lähialueet mukaan lukien, oli geologiselta kannalta, ja erityisesti tulvavesien kultapitoisuuden osalta vielä lähes täysin tuntematon.

Tässäkin voitaisiin a priori päätellä kullan laajasta levinneisyydestä, jonka ovat todenneet sekä valtion kullankaivajat että Tellef Dahllin tutkimukset Norjan pohjoisimmassa osassa. Jälkimmäinen tutkija on myös esittänyt olettamuksen, että edellä mainitusta suurissa vesistöissä on kultaa; hän sanoo kirjeessään silloiselle kaivosylitarkastajalle E. Hj. Furuhjelmille: ”Näin ollen on täysi syy uskoa, että myös virtaavat vesistöt, nimittäin Muonionjoki lukuisine sivujokineen, Kemijoki, Ounasjoki ovat samoilla korkeuksilla kuin norjalainen kultajoetta ja ne ovat myös kultaisia.”

Olisi toivottavaa, että jostain löydettäisiin alkuperäinen paikka vuoden 1837 kultalöydölle. Olisi ollut täysi syy tutkia kyseiset alueet, ennen kuin etsijöiden lähettämisestä luovuttiin lopullisesti. Syksyllä 1887 tehtiin tätä koskeva ehdotus, ja 29. helmikuuta 1888 päivätyllä kirjeellä keisarillinen senaatti valtuutti teollisuuslautakunnan varustamaan retkikunnan tätä tarkoitusta varten ja määräsi tähän tarkoitukseen 3.000 markan summan, josta puolet oli maksettava maan geologiseen tutkimukseen määrätystä määrärahasta.

Tutkimusretki Länsi-Lappiin

Vt. johtajan K. A. Mobergin ehdotuksesta retkikunnan johto uskottiin allekirjoittaneelle teollisuushallituksen 4. huhtikuuta 1888 antaman määräyksen mukaisesti. Vaikka olin hyvin tietoinen kohtaamistani vaikeuksista ja vaikeuksista, joita sellainen hanke vaatisi, otin tehtävän vastaan ilolla ja kiitollisuudella. Nyt minulla oli sekä mahdollisuus vierailla uudelleen alueilla, joista olin nauttinut niin paljon yksityisellä matkalla muutamaa vuotta aiemmin, ja vaikkakin ohikiitävästi tutkia niiden hyvin vähän tunnettuja geologisia olosuhteita. Herra kaivos- ja metallurgian superintendentin C. P. Solitanderin minulle antamien yksityiskohtaisten ohjeiden mukaan minut valtuutettiin lähtemään tutkimusretkelle heti kun joen virtaus sen salli, palkkaamaan kaksi kokenutta kullanhuuhtojaa ja hankkimaan tarvittavat yleismiehet, kuljetusvälineet ja työkalut.

Kullanhuuhtojiksi nimitettiin entinen perämies Edvard Björkman Raahesta ja rovaniemeläinen maanviljelijä P. O. Puuronen. Ivalon kullan löydettyään Björkman oli menettänyt järkensä palatessaan Uuden-Seelannin kultakentille, ja siitä lähtien ollut joka kesä kullanhuuhdonnassa Ivalossa. Siten hän on saanut käytännön tietoa suomalaisen kullan erilaisista esiintymistavoista. Puuronen puolestaan oli kaivanut kultaa muutaman kesän, ja kesällä 1882 oli tehnyt matkan Luiro-, Jauri-, Nuortti- ja Wärriöjokiin sekä Kemijoen yläjuoksulle. Molemmille miehille olen suuressa kiitollisuudenvelassa tunnollisuudesta, jolla he suorittivat velvollisuutensa kaikissa suhteissa, sekä valmiudesta, jota he aina osoittivat korjatakseen kaikki vaikeudet.

Lisäksi minulla on ilo esittää sydämelliset kiitokseni filosofian tohtori A. Björkmanille, joka oli pitkään mukana retkikunnassa omalla kustannuksellaan ja aina pyyteettömällä tavalla auttoi minua sekä neuvoilla että teoilla, ja antoi minulle mahdollisuuden saavuttaa paljon enemmän kuin olisin voinut tehdä ilman häntä.

Instrumenteista tarvittiin  kompassi, malminetsijän kompassi, 2 lämpömittaria, punnituspeili ja mittanauha, jotka kaikki geologinen toimikunta lainasi minulle, sekä taskueroidi, joka ostettiin retkikunnalle. Työkalut koostuivat kahdesta rautalapiosta, kahdesta hakusta, rautapylväistä, kahdesta halkiokaapimesta, 2 vaskoolista ja 2 kirveestä. Lisäksi retkikunta omisti suuremman veneen, jossa oli kaikki lisävarusteet, teltta, pressu, kantoliinan puhdistusaine jne.

Matka kohti pohjoista kesäkuussa

Helsingistä lähdin 7. kesäkuuta junalla Ouluun, jonne saavuin seuraavan päivän iltana. E. Björkmanin kanssa oli sovittu tapaaminen asemalla. Asuimme höyrylaivassa kesäkuun 11. päivään asti tehden retkikunnalle erilaisia ostoksia. Pääsimme vuoden ensimmäiselle säännölliselle höyrylaivamatkalle Kemiin, josta jatkoimme matkaa kärryhevosilla Rovaniemelle.

Hevosten vaihdoista ja huonoista tieolosuhteista huolimatta saavuimme Rovaniemelle 13. kesäkuuta illalla. Täällä meidän oli pakko viipyä kuusi päivää hankkiaksemme veneen, pystyttääksemme telttoja ja pressuja sekä valmistellaksemme työvälineitä. Allekirjoittanut käytti osan mainitusta ajasta lyhyempien geologisten retkien tekemiseen ympäröivällä alueella. Kun kaikki oli valmista lähtöä varten, ja P. O. Puuronen oli liittynyt mukaan, retki alkoi varhain aamulla 20. kesäkuuta. Saavuimme Kittilän kylään 27. kesäkuuta, kun olimme olleet melkoisen kylmissämme sään ja sateen vuoksi.

Kittilässä satoi lunta, tuntureilla myrskysi

Kittilässä olimme epämiellyttävästi yllättyneitä; 28. päivänä alkoi sataa, ja kun heräsimme 29. päivän aamuna, huomasimme suureksi yllätykseksemme, että maa oli valkoinen ja sitä peitti tuuman paksuinen lumipeite. Voimakas lumimyrsky raivosi pitkälle päivään ja lämpötila laski jopa pakkasen puolelle. Seuraavana päivänä menimme vuokraveneellä vastavirtaan Aakenusjokea ja kävelimme sitten takaisin kylälle. Sunnuntaina 2. heinäkuuta jatkoimme matkaamme Aakenusjokea ylös ja samoin 3. päivänä, ja saavuimme 4. päivänä Kukasjärven kylään. Seuraavana päivänä tehtiin retki joen alkulähteille ja Pyhätunturille. 6. ja 7. päivä kullanhuuhtojat aloittivat paluumatkansa veneellä Kittilään.

Björkman ja minä puolestaan menimme veneellä Pyhäjärvelle, jonka rannalta saavuimme Pyhätunturille, ja sieltä ylitimme Lainiotunturin ja Kesänkitunturin itärinteen Kesänkijärvelle ja edelleen Äkäslompolon maatilalle, jossa yövyimme. Vaikka seuraavana päivänä (7. heinäkuuta) puhalsi voimakas pohjoistuuli ja ilma oli melko sumuinen, saimme työmme valmiiksi retken alkaessa. Teimme suunnitelman Yllästunturin yli kulkevasta retkestä, mikä tuli tullut meille kalliiksi. Olimme tuskin kiivenneet puoleen vuorta, jona aikana tuuli voimistui, ennen kuin se yhtäkkiä muuttui raivoavaksi myrskyksi, joka kerta toisensa jälkeen heitti meidät päätä pahkaa liukkaiden terävien rakkakivikoiden yli, joita vuoren sivut olivat täynnä. Jäinen sade alkoi ruoskia jäätyneitä ruumiitamme, ja lisäsi osaltaan kulkemisen tuskaa. Olimme hengenvaarassa, yritimme kääntyä itään päin ja valita myrskyltä suojaisamman reitin solan (Varkaitten kuru) läpi, joka sijaitsee vuoren kahden huipun välissä.

Tämän saavuttamisen teki mahdottomaksi myrsky, joka ajoi meidät vastustamattomasti korkeimmalle kohdalle, jonka lopulta onnellisesti saavutimme. Kun olimme täällä levänneet hetken tuulen ja myrskyn suojissa, aloimme laskeutua vuoren jyrkästi kaltevaa lounaispuolta. Teimme välillä kaikkemme välttääksemme putoavia kivimassoja, mutta löysimme itsemme pian tasaiselle maalle. Ohjasimme kurssimme Ylläsjärven tilalle, josta jatkuvan sateen seurauksena matkaa voitiin jatkaa vasta maanantaina 9. heinäkuuta. Noin kilometrin kävelyn jälkeen soiden yli tulimme Jauhojärvelle, sitten menimme paikalle, jossa entinen postireitti Kittilän ja Kolarin välillä leikkaa Laimijoen. Saavuimme Särkelään ja tunsimme itsemme niin väsyneiksi kolmen mailin kävelystämme karuilla alueilla, jäimme tänne yöksi.

Kuten lukija helposti näkee, olen pyrkinyt antamaan tämän kuvauksen matkasta mahdollisimman yleisluonteiseksi. Tämä ei ole oikea paikka yksittäisten merkityksettömien yksityiskohtien tai henkilökohtaisten vaikutelmien kuvaamiseen, olen yleensä välttänyt piirtämästä sellaisia yksityiskohtia. Joissakin paikoissa näin ei kuitenkaan olisi voitu tehdä, koska useista tapauksista saamani vaikutelmat ovat silti vaikuttaneet minuun niin voimakkaasti kirjoittaessani tätä kertomusta, etten ole voinut sivuuttaa niitä. Koko kesän seikkailu Yllästunturilla oli vahva varoitus välttää vuoristossa vaeltamista epäsuotuisissa sääolosuhteissa. Edellisellä Lapin reissullani nousuani tuntureille suosi mitä kaunein sää. Näkymä täältä on erittäin upea; pohjoisessa sitä hallitsevat laajat vuoristot, etelässä puolestaan laaja tasanko, josta lähes puoli sataa loistavaa vettä loistaa auringonpaisteessa. Horisontin perällä etelälounaassa näkyy pieni kukkula, jonka opas on merkinnyt Aavasaksaksi, johon lintutien etäisyys on noin 12 mailia.

Levi, Kätkä, Pallas

Seuraavana päivänä olimme taas Kittilän kylässä ja aloimme heti valmistella lähtöä pohjoiseen. Se aloitettiin 11. heinäkuuta. Samana päivänä saavuimme Sirkan kylään. 12. päivällä tutkittiin Levin ja Kätkätunturin välistä laaksoa ja osaa Levijoesta ja jatkettiin matkaa. Seuraavana päivänä saavuimme Kurkkiovaaraan, josta lähdimme Pallasjärvelle, jonka länsirannalle saavuimme myöhään illalla 14. heinäkuuta. Seuraavana päivänä, sunnuntaina tein retken Pallastunturille, jonka 13 huipusta pääsin tutustumaan seuraaviin: Pyhäkerot, sen vieressä Himmelriiki että Laukkukero. 16. päivänä kävin Pyhäjoella ja kiipesin Sammal- ja Lommoltunturille. 17. päivänä tutkittiin kaksi pientä puroa, jotka virtaavat järven pohjoispäähän, ja 18. päivänä jatkoimme matkaa. Koko ajan oli vallinnut kaunis sää, aurinko paistoi koko päivän ja yön Lapin kirkkaalta siniseltä kesätaivaalta, joka kaartui majesteettisesti komeiden tuntureiden ylle. Ne heijastivat huippujaan kauniin kristallinkirkkaan tunturijärven vesissä hienon harmaanpunaisen valon ympäröimänä. Lämpötila nousi joskus 30 ° asteeseen varjossa.

Sää muuttui 19. päivä niin, että saavuimme Alakyröön rankkasateessa. Myöhemmin koko kesä oli sateinen ja kylmä. 22. päivä saavuimme Ketomellaan, josta teimme kahden päivän retken Roudon- ja Pahajoen lähteille. Tutustuttuani 26.  päivä Siosjokeen ja Ketomellan eteläpuolella virtaavaan jokeen tein patikoinnin Ounastunturin pohjoisimmalle huipulle Pyhäkerolle. Saavuimme Enontekiön kylälle 28. päivä erittäin raskaan matkan jälkeen. Täältä 30. päivä purjehdimme Närpisjoelle ja 31. päivä useille pienille puroille, jotka tuovat vettä etelästä Ounasjärveen. Myöhemmin kävelin kylän pohjoispuolella olevien alueiden läpi, ja 1. elokuuta lähdimme ja pääsimme Muotkajärven länsirannalle.  Maanmittauskartassa virheellisesti ilmoitettu on nimeltään Wuontisjärvi, jonka nimeä kukaan ei tiedä. Muotka = kannas.

Seuraavana päivänä vene kuljetettiin vaivalloisesti kannaksen yli jälkimmäisen järven ja Sotkajärven välillä. Illalla saavuimme Palojoen suulle. 3. päivänä aloitimme matkan ylös viimeistä jokea, 4. päivänä retkikunta oli Leppäjärvellä ja 8. päivänä aloitimme paluumatkan ja saavuimme Palojensuuhun. Tänä aikana olimme tutkineet Paatsikka- ja Salvasjokien ympäristöjä.

Muonionjoelle,  Lätäsenolle, Äkäsjoelle

Kun vene oli käynyt läpi kaivatun korjauksen, päätimme olla käyttämättä sitä vähään aikaan. Matka jatkui Muoniojoelle ja sen sivujoelle Lätäsenolle. 11. päivänä saavuimme Wähä-Kurkkion koskelle, ja oli välttämätöntä raahata venettä hieman rantoja pitkin. Jos halusimme mennä pidemmälle ylämäkeen, tuskin voimamme olisivat riittäneet, ja pysähdyimme tähän paikkaan leiriytymään. Siitä käsin tutkimme joen rantoja niin pitkälle kuin pystyimme 18. elokuuta asti. Sitten käännyimme takaisin, ja 21. päivä saavuimme Muonioniskan kylään. 23. päivä sauvoimme ylös Jerisjokea, jonka alkujärvelle saavuimme samana yönä. Rauhala Inn oli päämajamme 4 päivää, ja sieltä teimme retkiä järveen laskeville pienemmille puroille sekä Levijoen ja Kulkujoen yläjuoksulle, jossa kiipesin Keimiötunturille ja muutamille pienemmille tuntureille.

Ihmiset vetivät veneen Jerisjärven ja Äkäsjärven välisen kannaksen yli Muotkavaaran tilalle, josta lähtö estyi elokuun loppuun saakka 26. päivästä lähtien raivonneen voimakkaan etelätuulen vuoksi. Järven ohitettuamme yövyimme sieltä Äkäsjoen suulla ja jatkoimme sieltä seuraavana päivänä matkaa jokea alas. Tämä vaati meiltä paljon työtä, sillä joki ei ollut ainoastaan suurimmaksi osaksi niin matala, että meidän oli vedettävä venettä perässämme, vaan se oli myös kaarteissaan paikoin niin kapea, että vene ei voinut kääntyä, kivikkoisissa mutkissa. Emme päässeet Kukaslompoloa pidemmälle ja seuraavana päivänä vain Äkäslompoloon. Samalla pääsin kuitenkin tutkimaan Kukastunturia.

Aloitimme vaikean matkan 3. syyskuuta jälkimmäisen osan ja seuraavana päivänä saavuimme Muonionjoelle. Koko Äkäsjoen osuuden malminetsintätöiden lisäksi olimme tehneet hyvän matkan sen sivujokea Kuerjokea pitkin. Lähdimme 7. päivänä Lappeasta, joka sijaitsee lähellä Muonion- ja Tornionjoen yhtymäkohtaa. Tämä oli viimeinen kerta, kun vaskasimme matkan aikana. Vesitse matkasimme Ylitornion Alkkulan kylään asti, jossa vene piti myydä ja matka Tornioon jatkui kärryhevosilla.

Höyrylaivalla ja junalla etelään syyskuussa

Sieltä menin höyrylaivalla Ouluun ja sitten rautateitse maan eteläosaan, jonka maaperälle astuin jälleen 100 päivän lähes keskeytymättömän matkan jälkeen, jonka aikana oli ajettu lähes 400 mailia. Ennen kuin siirryn kuvaukseen matkan aikana tehtyihin geologisiin havannoihin, palautan mieliin epäsuotuisia sääoloja, sillä juuri tämä aiheutti meille suurimmat vaikeudet. Kesäkuussa meillä oli viisi sadepäivää ja yksi lumisade, 13. heinäkuuta, 15. elokuuta ja lopulta syyskuussa 2 päivää sadetta. Jälkimmäisessä kuussa lumimyrsky raivosi. Tämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, jonka ohitimme hetkeä myöhemmin upean säkenöivän revontulien alla, jotka alkoivat ilmestyä taivaan seljettyä lumisateen jälkeen ja jatkuivat pitkälle kylmään syysyöhön.

Tietoja kullan olemassaolosta

Vaikka vain kymmenen kultanäytettä on tuotu, kullan on kuitenkin havaittu olevan hyvin laajalle levinnyt alueella. Ounasjoen varrella sitä on havaittu suulta Riikonkoskelle ja Aakenusjoen lähteille; Muonionjokea pitkin taas niin pitkälle pohjoiseen kuin etsinnät jatkuivat, Lappeaan, jossa ne keskeytettiin, ja Lätäsenon Isokurkkioon. Mainitut kymmenen näytettä ovat seuraavista paikoista:

Kultahippujen koko:  paljetti = lutikka tai pieni isommus, korn = jyvä, täi, saivare, hengetön

Osa näytteistä katosi

Kymmenestä muusta paikasta oli otettu näytteitä, mutta ne ovat kadonneet. Niistä on syytä mainita seuraavat. Kaksi suurta paljetteja maasta Ounasjoen länsirannalla Korintin ?  ja lautan välissä olevasta kallionraosta (löytö kadonnut epäkäytännöllisen säilytyksen vuoksi kirjekuoressa),  ja melkoinen määrä erittäin hienoa kultapölyä, joita ei voinut nähdä paljaalla silmällä, mutta jotka muodostivat kultaisen kalvon  magneettirautahiekalle Lappean tilan eteläpuolisista kallionrakoista vaskoolissa huuhdonnan jälkeen.

Muiden kultalöytöjen osalta suurimmat paljetit on huuhtoutunut kallioperän sirpaleista yhteen kaavitusta maa-aineksesta, pienemmät jyvät taas paksummista sorapenkeistä. Sora on vain kahdessa paikassa ollut laadultaan sellaista, joka paljastaa pitkäaikaisen veden käsittelyn; se koostuu pyöristetyistä ja sileäksi hioutuneista pienistä kivistä.

Yksi paikka oli Aakenusjoen keskijuoksulla, jossa muutama kuutiometri tällaista soraa oli kallion halkeamassa. Toinen oli Lätäsenossa, jossa sora oli voimakkaasti kultaista, jossa – kuten edellä mainittiin – täältä saatiin noin 40 paljetteja ja jyviä. Kerros oli noin 2 metriä pitkä, 1 metri leveä ja 1/2 metriä syvä. Sen päällä oli kovaksi pakattua mutaista hiekkaa, joka puolestaan peitti kiinteää kallioperää vähäisessä määrin.

Vaikka on hyvin vaikeaa spekuloida kullan alkuperäisellä lähteellä, en voi kuitenkaan olla yrittämättä edistää tämän suuren kysymyksen ratkaisua. Erityistä huomiota vaatii se, että Ounasjoelta ei ole löydetty pienintäkään kullan murusta huolimatta laajoista tutkimuksista erikoisissa lupaavissa paikoissa sen jälkeen, kun retkikunta on ohittanut jokiosuuden, joka on joko välivaiheessa tai välittömästi kosketuksissa kvartsivuorten kanssa. Näin ollen näyttää siltä, että tämäntyyppinen kivi on tämän kullan emähalkeama. Tätä oletusta vahvistavat Aakenusjoen ja Levitunturin lähteiden löydöt.

Muonionjoella rikkaimmat löydöt ja karkeimmat paljetit löytyivät suuresta sivujoesta Lätäsenosta, joka on näin osoittautunut kaikkein kultaisimmaksi. Tätä sivujokea ympäröivät kvartsiittivuoret, ja se syntyy niistä Tellef Dahllin Norjan pohjoisosan geologisen kartan mukaan. On myös huomattava, että Lätäseno on monin paikoin kosketuksissa suureen maaharjanteeseen, josta kultaa kantavat Norjan Rejsenevl ja Altenelv, Karas-, Inari- ja Gossejoki) sekä Suomen Teno-  ja Ivalojoki. Siksi niitä ja sivujokia on tutkittava huolellisesti mahdollisimman pian.

HUGO J. STJERNVALLIN : syntyi Orimattilassa 5.6. 1864, kuoli 40-vuotiaana Savonlinnassa 28.8. 1904. Ylioppilas 1884 Porvoon lyseo, fil. kand. H:gin Yliopisto, geologina tutki erityisesti Lapin alueen kultaesiintymiä Länsi-Lapissa, Kuusamossa, Kuolajärvellä.  Mikkelin lääninhallituksessa varalääninsihteerin yms., nimismiehenä Kerimäen pohjoisessa piirissä kuolemaansa saakka.

Hugo Stjernvallin kirjoitus julkaistiin ruotsikielisenä teollisuushallituksen tiedotteissa „Meddelanden från industristyrelsen i Finland 1892.”

Seppo J. Partanen 8.8.2024