Lapin kullasta riideltiin 1869

Lapin kullasta riideltiin 155 v sitten:

KUKA LÖYSI IVALOJOEN KULLAN

Lapin kultahistorian tunnetuimpia tarinoita on merimiesten kahden kilon kultalöytö Ivalojoen Porttikoskella syyskesällä 1869. Se hävitti viimeisetkin epäilyt kullan vähäisyydestä  vauhdittaen seuraavan vuoden lakien laadintaa ja kultaryntäystä 1870. Ivalojoen kultalöytö on kirjattu oululaisen Jakob Ervastin ja raahelaisen Nils Lepistön nimiin, mutta löytäjänä oli myös raahelainen Edvard Björkman. Hän kulki merimiesystävänsä kanssa Ivalojoelle ja vaikutti vuosikymmeniä kultahistorian kulkuun elinkautisena ja vaskauksen asiantuntijana. Kullankaivussa kaukomailla olleet merimiehet toivat tietonsa ja taitonsa Lappiin ja Suomeen.

Kalifornian Eldoradossa kullankaivun olivat oppineet loviisalainen perämies Fredrik Grönholm sekä Ervast ja Lepistö usean vuoden aikana. Miehet lienevät kohdanneen toisensa Trinity Riverin ja American Riverin kultamailla. Björkman oli kaivanut kultaa Uudessa Seelannissa useita vuosia juuri ennen Ivalojoen ja Tenojen kultalöytöjä. Miehet näyttävät tunteneen hyvin toisensa.

Björkman, Ervast ja Lepistö  taivalsivat senaatin 4.11. 1868 myöntämän erikoisluvan oikeuttamana tiettömään Lappiin syyskesällä 1869. Yhdessä seikkailtiin, eksyttiin erämaahan ja lopulta tavoitettiin Ivalojoki elokuun alkupuolella. Ensimmäiset kullan merkit saatiin Ritakosken ja Sotajoen tienoilta, jonne Grönholm lienee joukon neuvonut. Täältä noustiin jokivartta ylävirtaan kymmenkunta kilometriä Saariporttikoskien suvantoon, jonka pohjoisrannan rinteeltä lopulta kulta-aarre löytyi.

Björkman lienee lähtenyt yksin  kullanetsintäretkelle Tenojoelle tavoitteena Utsjoen kirkonkylän länsilaidalla Äimäjoki, jota Lihrin retkikunta oli edellisenä kesänä tutkinut monta viikkoa.

Ervast ja Lepistö kaivoivat Ivalojoella parisataa metriä pitkin vesiojan saadakseen huuhdontavettä työmaalleen. Karkeata kultaa oli heti sammaleiden alla ja suurin hippu painoi 28 grammaa. Neljän viikon jälkeen eväät alkoivat loppua ja kultaa oli kertynyt noin kaksi kiloa, oli lähdettävä maalikyliin.

Björkman tuli takaisin Ivalojoelle jatkaen yksin kullan kaivamista Saariporttikoskella. Hän lienee tavannut kaverinsa silloin, kun he tekivät lähtöä Kittilään elokuun loppupäivinä. ”Kun  minä läksin täältä kotiin niin Björkman tuli tänne ja on neuvonut muille paikkoja ja yhdistynyt Kalle Kuveniuksen kanssa”, kirjoitti Ervast langolleen Väyryselle kesäkuussa 1870. Tämä kirje kertoo syyn, miksi merimiehet riitautuivat ja lopulta puivat kaivosoikeuksiaan raastuvassa ja korkeimmissa oikeusasteissa. Björkman oli löytänyt lyhyessä ajassa kultaa noin 600 grammaa ja tehnyt sopimuksen torniolaisen kauppias Karl Goveniuksen kanssa yhteisestä kullankaivuyhtiöstä.

Kiista Ivalojoen kullan löytäjästä

Ivalojoen kultalöydöstä syntyi ankara kiista ja lehtikirjoittelu. Vastakkain olivat Lihr ja Ervast, jotka syyttelivät toisiaan omien ansioittensa vähättelystä. Helsingissä ilmestyneet Uusi Suometar ja Helsingfors Dagbladet asettuivat puolustamaan senaatin lähettämän retkikunnan roolia kullan löytäjänä antaen runsaasti palstatilaa Lihrin kirjoituksille. Ervastia puolusti Oulun Wiikko-Sanomia-lehti uutisjutuin ja Ervastin omin kirjoituksin.

Lihr syytti merimiehiä, – ”Kalifornialaisia”, –  lähtemisestä kullanetsintään ilman lupaa, etsintäretkensä tiedoilla ”ratsastamisella” Grönholmin opastamana, eksymisestä erämaahan ja monesta muusta mielestään väärästä tiedosta.

Myöhemmis DCssä kirjoituksissaan Lihr kirjoittaa, että  pietarilainen ”kunniaporvari” P. Nenykoff ansaitsi saman kunnian ja palkinnon Ivalojoen kullan löytämisestä kuin Ervast ja Lepistö. Hän jättää kuitenkin sanomatta, että hän itse neuvoi Nenykoffin joukon Nulkkamukkaan sopien samalla osuuden mahdollisista kullan tuotoista.

Jacob Ervast ei jää sanattomaksi syytösryöpyssä ja saa tukea kotikaupunkinsa  Oulun Wiikko-Sanomilta. Näin lehti uutisoi kultalöydöstä  25.9.1869:

• Herra Lihrillä oli toistakymmentä apulaista ja siihen lisäksi oppaita, mutta Ervastilla ja Lepistöllä ainoastaan yksi toveri, Björkman, ja h:ra C. L. kieltää heidän vaivoja ja eksymistä kärsineen. Onko tuo kohtuullista ja tiedemiehuullista? Kalifornialaisemme löytävät kannattavan kultakaivannon Ivalojoen varrella miltei sata virstaa ylempänä h:ra C. L:n paikkoja, joita he eivät ole nähneetkään, sillä ne olivat viime kesän korkean jokiveden alla kätkössä, ja he eivät kuitenkaan olisi itsenäisiä keksijöitä h:ra C. L:n ja U. S:ren mielestä!

Riita Ivalojoen kullan löytämisestä jatkui värikkäänä Saariporttikosken rannalla kesällä 1870. Kaikki vanhat valtaushakemukset katsottiin rauenneiksi. Ryhdyttiin jakamaan kullanetsintälupia, joista ensimmäisen sai oululaisten kauppiaiden perustama yhtiö, jossa mukana olivat myös Ervast ja Lepistö. Lähes 50 etsintäryhmää haki kultaa Ivalojoen rannoilta. Merimiesten löytöpaikalle valtio oli kevään aikana rakentanut ”Kultalan Kruunu Stationin” virkamiestensä tukikohdaksi. Vuorimestari apulaisineen, maanmittarit, poliisit, koko 39 päinen virkamieskunta saapui paikalle kesäkuun 12. päivä pari viikkoa kestäneen matkateon jälkeen.

Lihr oli paikalla vuorimestarin apulaisena eli toiseksi korkeampana virkamiehenä. Ervastilla ja Lepistöllä oli tukenaan kauppaneuvos J.V. Snellmanin johtama kullankaivuyhtiö Oulusta, Björkman oli saanut taakseen torniolaisen kauppias Karl Adolf Goveniuksen, josta tuli alkuvuosien menestynein kaivosyrittäjä. Kiistaan oli jo vuotta aikaisemmin ”ilmoittautunut” kruununvouti Konrad Planting, joka oli hakenut itselleen valtausta Ervastin ja Lepistön näytettyä hänelle kultasaaliinsa. Voudilla oli nyt erinomainen tilaisuus hoitaa valtausasioitaan, sillä hän oli paikalla  Lapin oikeusvalvojana.

Kaikki vanhat valtaukset tai tehdyt kultalöydöt olivat mitättömiä. Govenius ja Björkman

saivat tehdaspiirin numero 1 juhannuksen tienoissa ja Plantingille annettiin tehdaspiiri numero 7 heinäkuun alussa. Ervast ja Lepistö yhtiöineen, paikan löytäjät, jätettiin armotta ilman työmaata. Fredrik Grönholm sai tehdaspiirin numero 17 pari kilometriä Kultalasta alavirtaan.

Tästä alkoi pitkä ja sitkeä oikeustaistelu, jossa Ervast ja Lepistö vaativat itselleen oikeutta löytämäänsä kultamaahan, joka oli annettu kruunuvoudin ja kauppiaan omistukseen. Maaherra keskeytti kruununvoudin työmaan odottamaan oikeuden päätöksiä. Hovioikeuteen asti edennyt riita kesti lopulta vuoteen 1876  asti. Planting menetti maineensa, omaisuutensa ja henkensä.

Ervast ja Lepistö saivat korvauksia ja hetkeksi tehdaspiirin haltuunsa. Lakiuudistuksessa Kultalan maat otettiin valtion haltuun, lohkottiin pieniksi palstoiksi, joita annettiin vuokralle. Merimiehistä Björkman jäi elinkautiseksi, Lepistö kyllästyi nopeasti ja lähti merille, Ervast viipyi kultamailla vuosikymmenen loppuun, Grönholm vähän kauemmin.

Tapahtumasarja 155 vuoden takaa on toistunut monta kertaa kultahistorian aikana ja vaikuttaa tänäkin päivänä: kullankaivajat vastaan viranomaiset, lakiuudistuksilla kultamaat hiljaiseksi, määräyksillä lisää vaikeuksia ja velvoitteita. Ervast taisteli vuosia oikeudestaan kaivaa kultaa Ivalojoen Kultalan rannassa kullan löytöpaikallaan 1869. Siitä hän sai riitapukarin maineen ja ankaran kohtelun. Lainmuutoksella alue otettiin valtion haltuun. Sama kuvio toistui Lemmenjoella 2020-luvulla; vuosikymmenien riita päättyi lain muutokseen, kaivospiirit lakkautettiin ja sen mukana kullan tulo ehtyi, ammattimainen kullankaivu loppui.

Tarinan päähenkilöt 155 vuoden takaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Edvard Björkman (1932–1911); merimies Raahe.  Kaivoi kultaa 6 vuotta  Uudessa Seelannissa, sai tiedon Lapin kultatutkimuksista palatessaan kotimaahan syksyllä 1868. Tutkimusretki Ivalojoelle ja Tenojoen Äimäjoelle Ervastin ja Lepistön kanssa syyskesällä 1869. Työnjohtajana ja yhtiönmiehenä Goveniuksen kultavaltauksilla 1870-luvun alussa, ”elinkautisena” kullankaivajana Lapissa parikymmentä vuotta. Asiantuntijana ja ”vaskarina” Lapin kultatutkimuksissa 1800-luvun lopussa. Hugo J. Stjernvallin johdolla, tutki muun muassa läntisen Lapin jokien kultapitoisuuksia 1888. Mukana oli myös maanviljelijä P.O.Puuronen Rovaniemeltä, joka aiemmin oli tutkinut Luiro-, Nuortti-, Jauru-  ja Värriöjokia sekä Kemijoen latvajokia.

Jakob Ervast (1826–1886), merimies, muonamestari (konstaapeli) Oulu, kullankaivajana Kaliforniassa 1850-luvun lopulla 4–5 vuotta Lepistön ja  Grönholmin

kanssa. Hän tunsi Eldoradon ja Suomen kultahistorian mikä näkyy hänen lehtikirjoituksissaan. Ervast sai julkisuutta ”Saariporttikosken” rannalta tehdyn 2 kilon kultalöydön ansiosta elokuun loppupuolella 1869, ja nousi keskeiseksi henkilöksi kultamaiden tapahtumissa kultaryntäyksen alkuvuosina. Hän sai oululaiset kauppiaat Snellmanin johdolla rahoittamaan  kullankaivuaan. Pitkä oikeustaistelu ja riidat Lihrin, Björkmanin ja Goveniuksen kanssa vaikeutti Ervastin kullankaivua ja hän joutui etsimään epätoivoisesti uusia kultatyömaita ja kumppaneita Ivalojoelta, Luttojoelta ja Repojoelta. Alioikeuden päätöksellä 1872 Ervast sai valtauksen ja kaivuoikeudet Kultalan rannasta, siitä löytyi 5 kiloa kultaa. Seuraavana vuonna valtio otti alueen hallintaansa, Ervast kaivoi kultaa kymmenkunta vuotta, ja muutti Piippolaan 1879, jossa hän kuoli 1886. Sai riitapukarin maineen ja kohtelun viranomaisilta.

Johan Konrad Lihr (1831–1913) vuori-insinööri, Suomen Rahapajan apulaisjohtaja

vuodesta 1865 alkaen ja johtaja 1885–1912, Helsinki. Johti senaatin lähettämää kullan tutkimusretkeä Lappiin Ounasjoen, Tenojoen, Vaskojoen, Ivalojoen, Kitisen ja Kemijoen vesistöalueille kesällä 1868. Neljän kuukauden tutkimusten aikana lupaavin esiintymä löytyi Ivalojoen Nulkkamukasta syyskuun puolivälissä. Ryntäyksen syttyessä Lihr toimi vuorimestarin apulaisena Kultalassa kesän 1870. Rahapajan johtajana hän teki pitkän elämäntyön. Tankavaaran Kultamuseo pystytti  1987 Lihrin patsaan löytöpaikalle. Lihrin epäiltiin toimineen venäläisten kaivosyhtiöiden salaisena neuvonantajana tutkimusretkensä  tuloksista, jonka seurauksena yhtiöt tekivät Lapin ensimmäiset valtaushakemukset Ivalojoen ja Tenojoen vesistöön v. 1869.

Fredrik Grönholm (1926–1898), kauppalaivan perämies Loviisa. Kaivoi 8–9 vuotta kultaa Kaliforniassa 1850- ja 1860-luvuilla. Valittiin huuhdonnan asiantuntijaksi ja ”vaskariksi” senaatin etsintäretkelle 1868. Hän kertoi tutkimuksen tuloksista Ervastille ja Björkmanille suunnitellen heidän kanssaan yhteistä tutkimusretkeä Tenojoelle ja Ivalojoelle. Lupaa kullanetsintään hän ei saanut, koska senaatti kielsi kullanetsinnät vuoden 1869 alusta lukien, muut olivat luvan saaneet edellisen vuoden puolella. Oman tehdaspiirin numero 17 hän sai vuodesta 1870 alkaen, ja siitä kolmen kesän aikana 18 kiloa kultaa. Kilokaupalla kultaa punnittiin myös seuraavina vuosina, mutta vuosikymmenen loppupuolella kullan tulo ehtyi ja mies jätti nimensä Ivalojoen kuohuvalle koskelle ja antoisalle sivupurolle.

Lepistö Nils (Niklas) (1827–1893), merimies Raahe, kaivoi kultaa Kaliforniassa Ervastin ja Grönholmin. Oli mukana merimiesten kullanetsintäretkellä ja Ervastin kanssa pari vuotta taistelussa Ivalojoen valtauksista. Palasi vanhaan tuttuun merimiehen ammattiin jättäen kultahommat ja  riidat taakseen.

Konrad Wilhelm Planting  (1799–1875), nimismies ja kruununvouti Kuusamo ja Kittilä. Oli nimismiehenä Kuusamossa osallistuen vuorihallituksen kultatutkimuksiin 1800-luvun puolivälissä. Muutti Lapin kihlakunnan kruununvoudiksi Kittilään, ja jatkoi siellä kultatutkimuksiaan ilmoittaen niistä vuorihallitukselle. Tutustui Tellef Dahllin tutkimuksiin Tenojoella ja auttoi senaatin kullanetsintäretkikuntaa 1868. Lähetti valtaushakemuksen vuorihallituksen Kuopion toimistoon Ervastin ja Lepistön ilmoitettua hänelle Ivalojoen 2 kilon kultalöydöstä. Oli mukana Kultalan Kruunun Stationin rakentamisessa ja sai tehdaspiirin merimiesten löytöpaikalta hetkeksi haltuunsa  ja siitä 405 g kultaa. Riiteli oikeudessa valtauksesta Ervastin kanssa, hävisi ja menetti rahansa, maineensa, henkensä ja Kultalaan rakentamansa kämpän.

Petter Lukin Nekykoff kauppias ja ”kunniaporvari” Pietari. Lähetti tutkimusretken Lihrin neuvomana Ivalojoelle tekemään kultavaltauksen omistamalleen kaivosyhtiölle. Paul Gudkoffin ryhmä löysi Nulkkamukasta nopeasti yli 200 g kultaa ja paalutti alueen Nenykoffille 25.8.1869. Venäläisten kullankaivu  Ivalojoella ja Tenojoella ei koskaan toteutunut, sillä valtaushakemuksia ei hyväksytty muotoseikkoihin vedoten.

Kultahipussa aiemmin julkaistu juttu Ervastin ja Lihrin lehtikirjoittelusta:                 Kiista kullan löytäjästä | Kultahippu.fi

Monet kiitokset:

Tietoja tähän tarinaan on löytynyt vanhojen sanomalehtien juttuarkistosta Finna hakupalvelusta. Lisäksi tietoa, kuvia ja hyviä vinkkejä ovat antaneet Raimo Niemelä ja Oiva Varjos, sekä esi-isien kullankaivua tutkineet Alpo Ervasti (kullankaivaja hänkin!), Matti Björkman ja Jaakko Leisti. Täydentävää tietoa on löytynyt muun muassa Herman Stigzeliuksen kirjasta ”Kultakuume, Lapin kullan historia” sekä muista kirjoista, hakemistoista, kartoista ja julkaisuista.  Seppo J. Partanen 26.7. 2024