Lemmenjoen kultainen aurinko sammui

Loppuiko auringonpaiste Lemmenjoen kullankaivajilta tämän vuosikymmenen alussa. Tämän historiallisen tapahtumasarjan päätöstä dokumentoi elokuva ”Aurinko laskee Lemmenjoella”. Se kertoo kullankaivajien elämästä kultapuroilla vuosina 2019–2023. Kaivospiirit lakkautettiin, ammattimainen kullankaivu katosi, kaivinkoneet vaikenivat, historian lehti kääntyi taas kerran Lapin kullanhuuhdonnan historiassa. Sitä ennen ehdittiin muutama vuosikymmen elää uskomattoman rikasta ja tuottoisaa aikaa. Kultaa löytyi vuosittain 30–40 kiloa ja suurten kultahippujen historiallinen lista pantiin uusiksi. Lemmenjoen kultakerrokset löytyivät Miessin, Puskun ja Ruihtun jänkämaiden alta. Se synnytti ainutkertaisen yhteisön, joka taisteli oikeuksistaan katkeraan loppuun saakka.
Elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja Juho-Pekka Tanskanen antaa päähenkilöille tilaa tehdä työtään, kokea ilonsa ja surunsa, murehtia muutoksen vaikutuksia, elää omaa arkeaan historian käännekohdassa. Paljon mahtuu tapahtumia ja ihmisiä 79 minuuttiin.

Tarinan päähenkilöt
Keskeisimpiä henkilöitä dokumentissa ovat Kai ”Mullis” Rantanen perheineen, Raimo Kanamäki ja Pekka Itkonen. Toki muitakin mukana on, mutta näiden päähenkilöiden elämän kautta dokumentti taltioi historiallisen muutoksen. Kaikki ehtivät nähdä ja kokea Lemmenjoen ilon, surun, taistelun ja yhteenkuuluvuuden vuosituhannen alussa. Niistä vuosista on kertovat monet kirjat. Kuvateos ”Onnen hippuja”, 200-sivuinen kirja, ilmestyi vuonna 2011 tekijöinä valokuvaaja ja kullankaivaja Ilkka Ärrälä ja toimittaja Seppo Kummala. Mainio dokumentti rikkaista kultavuosista ja yli 30 vuotta kestäneistä taisteluista kaivuoikeuksista on Kari ja Sirkka Merenluodon elämästä kertova kirja ”Taistelu Lemmenjoen kullasta”, Ilmari A. Kankaalan ja Heikki Oravan monen vuoden syvälle porautuvan työn tulos. ”Äidin kullat” kirja kertoo Telilän kultarikkaan suvun tarinan 1970-luvulta katkeraan loppuun saakka Milla Peltosen kirjoittamana. Pojat Ami ja Mika kasvoivat lapsesta ammattitaitoisiksi kullankaivajiksi, Mika jatkaa oikeustaisteluaan ammattinsa tuhoamisesta.

Mullis jatkaa perinnettä

Kai ajautui Lemmenjoelle kierrettyään Kotkan kouluvuosien jälkeen etsimässä elämän

tarkoitusta Egyptissä ja Israelissa. Sen jälkeen hän suuntasi pohjoiseen tavoitteenaan Norjan kalatehtaat. Matka pysähtyi Inariin, jossa hän näki ensi kertaa oikean kultahipun. Elettiin vuotta 1988, jolloin ammuttiin lähtölaukaus yli 30 vuotta jatkuneelle sodalle Lemmenjoen konekaivun oikeuksista. Mulliksen matka jatkui kirkonkylästä Njurgulahteen, sieltä Antti Jomppasen neuvosta Lemmenjoelle ja Miessijoen Casinolle Timo Lehtosen kultavaltauksen rengiksi. Tästä alkoi pitkä kultamiesura, kasvu ”elinkautiseksi”, yhteiselo Anne-Mari Kallan kanssa, asettuminen pysyvästi inarilaiseksi. Ensimmäisen oman kultavaltauksen hän sai 1993 ja se muutettiin kaivospiiriksi kuusi vuotta myöhemmin. Anne-Mari ja 2011 syntynyt poika Nils-Emil ovat keskeisesti mukana elokuvassa ja kullankaivussa.
Kai Rantanen perheineen on elokuvan henkilöistä ainoa, joka jatkaa lapiokaivua Lemmenjoella elokuvan päähenkilöistä. ”Mullis” kasvoi keskeiseksi henkilöksi Lapin Kullankaivajain liiton toiminnassa sihteerinä, toiminnanjohtajana ja Prospäkkäri-lehden toimittajana. Lempinimensä hän sai Esa Kujalalta, se on kiteytymä alkuperäisestä: ”Mullisakon poika”.

Viimeinen elinkautinen
Raimo Kanamäki tuli ensi kerran Lemmenjoella 1980-luvun alussa. Kullankaivajan työ

alkoi renkinä Yrjö ja Jalmari Korhosen valtaukselle Jäkälä-äytsissä ensi lapiokaivajana ja muutaman vuoden jälkeen kaivospiiriksi muuttuneella työmaalla kaivinkoneella. Vuosikymmenen lopulla hän sai oman valtauksen Miessin alajuoksulta, ja siellä hän ansaitsi Lemmenjoen viimeisen elinkautisen arvonimen. Talvet Rami ajoi rekkoja ja sitten ryhtyi kalastajaksi Pohjanlahdelle. Hyvä oppi Lemmenjoen kultakätköistä oli konekaivu Arska Alhosen ja Risto Mäläskän kaivospiireissä jänkämailla. Rami asui ympäri vuoden Miessijoella vaimonsa kanssa. Eläminen erämaassa kansallispuistossa sai farssimaisia piirteitä, kun metsähallitus eväsi häneltä muun muassa kaikille inarilaisille maksuttoman maastoliikenneluvan vetoamalla siihen, ettei koska ”luonnonsuojelualueella ei saa asua pysyvästi”.

Kasvoi ammattilaiseksi
Pekka Itkonen, viinuri hotelli Palacesta Helsingistä tarttui ensi kerran vaskooliin kesällä

1974 Antti Jomppasen valtauksella Morgamojan alajuoksulla. Vaimo Pirjo Lainesalo tuli mukaan pari vuotta myöhemmin ja siitä alkoi lähes puoli vuosisataa kestänyt elämänmuutos, jonka aikana kullankaivusta tuli ammatti ja elinkeino.

Oppirahat maksettiin lapiokaivajana Heikkilänojalla kolmella omalla valtauksella. Tiedolle ja kokemukselle tuli käyttöä Miessijoen Pihlajamäen tienoilla 1983 Pekka Salosen kerrottua vapaasta valtauksesta. Kahden tuottoisan kesän jälkeen hankittiin pieni kauhalla itseään liikuttava kaivuri sekä pesulaite kullan erottelemiseksi. Laite vaihtui parin vuoden päästä pyörivään erottelurumpuun. Pekka käytti koneita, Pirjo piti huolta kodista ja korukivistä. Ravintolatyöntekijästä tuli ammattimainen kullankaivaja omasta tahdostaan ja ystävien neuvomana.
Entisen valtauksen viereen hankittiin uusi 1991 ja ryhdyttiin Salosen kanssa hakemaan yhteistä kaivospiiriä. Lemmenjoen kaivajista moni yhdisti valtauksiaan kaivospiireiksi turvatakseen työrauhan ja työmaansa pysyvyyden viranomaisten mielivaltaisilta tuntuvia määräyksiä vastaan. Kaivospiiri Pihlajamäki-Klondyke sai alkunsa 1993. Metsähallitus teki valituksen kaivospiristä ja asia siirrettiin Korkeimman Hallinto-oikeuden ratkaistavaksi. Prosessi kesti neljä vuotta ja 1997 tuli päätös: Kaivospiiri pysyy sellaisena, kuin sitä oli haettu, paitsi yksi osa siitä määrättiin lapiokaivualueeksi.
Näin päästiin taas täysillä töihin uudemmalla konekalustolla; Ami Telilältä ostettiin kaivinkone, rumpupesulaite, voimalaitos, letkut, sähkökaapelit ja palon muuta. Suhteellisen rauhallista ja tehokasta työaikaa kesti toistakymmentä vuotta. Kultaa tuli hyvin ja 2006 hankittiin uusi 28 tonnin kaivinkone. Kaksi noin 40-grammaista isommusta uivat Miessin jängän alta kultahistorian hippulistalle. Kullan kokonaismääräksi koneavusteisena Pekka arvioi runsaat 40 kg.
Pirjo ja Pekka jäivät historiallisen Miessimaan kuvernementin hallitsijoiksi ja asukkaiksi. Paikan kultahistoria on pitkä ja kunniakas. Siellä kaivoi kauan muun muassa Lemmenjoen kullan löytäjä ja kansallispuiston opasvalvoja Niilo Ranttila ennen kuvernööri Heikki Pihlajamäkeä. Nyt kämppämiljöö on Kullankaivajain liiton hallinnassa.

Aika muuttuu
Lemmenjoen kultapurot ovat vuoden jälkeen 2022 hiljentyneet, koneet ovat kadonneet, jänkämaiden alle jäänyt kulta taltioitu, vanhat kämpät museoitu tai hävitetty, muutama käsin kaivaja jatkaa aherrustaan ja koettelee uskoaan isoihin hippuihin. Elokuvan henkilöistä elämää Lemmen kultamailla jatkavat Ann-Mari, Kai ja Nils Emil.
Lemmenjoesta kasvoi vuosituhannen vaihteessa elävä ja yhteisöllinen kylämiljöö, täydellinen vastakohta viimeisten elinkautisten ajalle 1950-luvulta pari vuosikymmentä eteenpäin. Tätä aikaa kuvaa hyvin Nipa Raumalan lohkaisu Isolan Jaskalle: ”Unohtuiko sinulta jotakin, kun taas tuli käymään”. Edellisestä käynnistä oli kulunut kolme vuotta.
Taistelu kaivuoikeuksista lisäsi kaivajien yhteenkuuluvaisuutta tällä vuosituhannella. Vaikka matkaa kultapurojen välillä on kilometrikaupalla, sana tapahtumista kiersi nopeasti. Kylätoimikunta järjesti yhteisiä kutsuja, kesäkuun 29. päivä juhlittiin Pekan päiviä vuorotellen Salon, Itkosen ja Turkan isännöimänä, sana suuren kultahipun löytyminen kokosi väkeä laajalti ottamaan osaa löytäjien riemuun. Jäkäläpään ja Martin Iiskon kirjastot, kivetyksenä maasta erottuvat ”puhelinkioskit”, joka keväiset tavaroiden yhteiskuljetukset, tunturien lentokentät ovat oleellinen osa Lemmenjoen viime vuosikymmenien kultahistoriaa.
Lemmenjoen kultahistorian uusi vaihe alkoi kaivoslain sanelemana vuonna 2011. Kaivospiirit lakkautettiin ja sen myötä konekaivu ajettiin alas. Kahdeksan vuoden jatkoaikana ammattikaivajat saivat hyviä tuloksia kullasta jänkämaiden alla. Kaikki päättyi 2019–2020.
Täältä tietoa dokumenttielokuvan esityspaikoista:

Aurinko Laskee Lemmenjoelle teatterinäytökset !

Lemmenjoen lyhyt historia

Lemmenjoen kulta on kokenut monta värikästä vaihetta pitkän historiansa aikana. Tunturit ja niiden välissä virtaavat purot ovat nähneet monenlaisia kaivajia ja kulkijoita, kuolemaa ja epätoivoa, kuulleet riemun kiljahduksia yli 150 vuoden ajan.
Lemmenjoen nimen on sanottu tarkoittavat ”lämmintä jokea” ja olevan väännös saamenkielestä. Se ei pidä paikkansa, sanovat saamen tuntijat. Sanan alkuperää ei tiedetä, kuten on monen muunkin Lapin nimen kohdalla. Kultahistoriaan Lemmenjoki tuli ensi kerran 1867, kun Lapin kruununvouti Konrad Planting mainitsee sen kirjeessään vuorihallitukselle niiden jokien joukossa, joiden kultapitoisuus kannattaa tutkia.

Kultaryntäys Ivalojoelle syttyi 1870 ja viranomaiset ryhtyivät myöntämään kullanetsintälupia. Vajaasta sadasta luvasta vain yksi kirjoitettiin Lemmenjoelle helsinkiläisen insinöörikapteeni Henrik Tallgrenille. Hän oli tullut kultamaille veljensä Johanin ja perämies Fredrik Grönholmin kanssa. Molemmat olivat saaneet hyvin tuottavat työmaat Ivalojoelta. Grönholm oli hakenut oppinsa kullankaivussa Kalifornian Eldoradossa ja hänen asiantuntemuksensa kullan etsinnässä lienee ollut kannattavampaa kuin kaivaminen.

Grönholm lähti kesällä 1872 tutkimaan Lemmenjokea Tallgrenin luvan ja työmiesten kanssa. Hän jätti pari miestä Lemmenjoen puroille ja jatkoi kahden muun kanssa Tenojoelle pietarilaisen liikemiehen rahoittamaa kultatutkimusta toteuttamaan. Kultaa Lemmeltä ei löytynyt riittävästi, tai sitä ei osattu oikeista paikoista etsiä.
Lemmenjoki nousi uudelleen kultahistoriaan 1900-luvun alussa, ja sinne tehtiin yli 70 valtausta. Kulta jäi nytkin löytymättä, sillä se on syvemmällä kuin Ivalojoen varren kultaesiintymät. Ryntäys hiipui muutamassa vuodessa ja jäljelle jäi tarina Gumsen Kallesta, joka huijasi Inarin kauppiaita näyttämälle heille hyvät kultamaat. Huhuja ja tarinoita liikkui paljon Lemmenjoen kullasta, ja hippujakin löydettiin.
Kauppiaan poika Ville Kangasniemi ja postimies Hannu Mattus löysivät syyskesällä 1919 ylätunturista puron varrelta lupaavasti kultaa, yksi parigammainen ja paljon pieniä hippua. Sumussa löytöpaikka katosi ja seuraavan kesän espanjantauti esti uuden etsintäretken. Löytöpaikka lienee ollut Miessin latva, josta Sirkka ja Kari Merenluoto monien muidenkin ohella löysivät kymmeniä kiloja kultaa tällä vuosituhannella. Hannu Mattus on Sirkan äidin isä, ja hän kuoli espanjantautiin 22.1.1920.

Kultaryntäys sotien jälkeen
Kullanetsijöitä, geologeja ja huhuja kullasta liikkui vuosikymmeniä, mutta vasta sotien jälkeen Lemmenjoen kulta lopulta löytyi. Uula, Veikko ja Niilo Ranttila löysivät lupaavasti kultaa Morgamojan alajuoksulta tutkittuaan sitä ennen sekä jokilaaksoa että Vaijoen rantoja, joihin yli 40 vuotta aiemmin oli tehty eniten valtauksia. Kesän -45 kultamäärä oli noin 30 g muutaman päivän työn tuloksena.
Seuraavana vuonna kultaa löytyi enemmän ja muutama uusi yrittäjä ilmestyi jaolle. Joukko alkoi kasvaa ja vuosina 1948-1950 koettiin kultaryntäys; toistasataa miestä ja naista työskenteli kymmenillä kultavaltauksilla. Lemmenjoki nousi koko Suomen tietoisuuteen Petronellan, Kullervo Linnan, elokuvien, kirjojen ja lehtijuttujen siivittämänä.
Kultaryntäys hiipui 1950-luvun alkuvuosina. Syynä oli kullan hinnan lasku, erämaan armottomuus, liian kova työ ja vähäinen tulos, elämän ja työn saannin helpottuminen Suomessa. Jäljelle jäivät sitkeimmät ”elinkautiset”; Isola, Raumala, Pihlajamäki, Korhonen, Kankainen, Nevalainen, Hoppu, Kangasniemi ja muutama muu. Hiljaisuutta kesti lähes neljännes vuosisata.
Lemmenjoen kansallispuisto perustettiin 1956 ja kullankaivualue rajattiin sen ulkopuolelle. Puistoa laajennettiin 1971 ja toisen kerran 1981, jolloin siitä tuli maamme suurin kansallispuisto, 285 790 ha kokoinen. Kullankaivun luvattiin jatkuvan entiseen tapaan, mutta järjestyssäännöillä ja monilla muilla hallinnollisilla toimenpiteillä työtä pyrittiin rajoittamaan konekaivun osalta. Kullankaivajat ryhtyivät vastustamaan rajoituksia ja käräjöimään oikeuksistaan. Kiista nousi julkisuuteen, aiheutti eduskuntakyselyn ja lopulta päätyi kullankaivajien hyväksi oikeuden päätöksissä.
Kiista jatkui 1990-luvulla. Uusia lakeja ja määräyksiä annettiin, riitoja ratkottiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa, työmaat seisoivat, poliisit kuulustelivat. Kullankaivajat ryhtyivät muuttamaan valtauksensa kaivospiireiksi turvatakseen työrauhan. Kaivospiiri oli voimassa niin kauan, kun omistaja haluaa pitää sitä ja se on myös myyntikelpoinen. Useita valtauksia yhdistämällä luotiin pohja yhteistyölle ja ammattitaidon kehittämiselle. Se tuotti tulosta; isoja kultahippuja löytyi, vuosittainen kultamäärä kasvoi moninkertaiseksi. Uusi vuosituhat toi ammattimaisen kullankaivun osaksi kultahistoriaa.
Juuri kun kaikki näytti hyvältä tuli odottamaton kuolinisku 1.7. 2011 voimaan astuneen kaivoslain myötä. Kaikki kullankaivun kaivospiirit lakkautettiin. Ne oli muutettava kullanhuuhdontaluviksi. Konekaivu Lemmenjoen kansallispuistossa päättyi 1.7. 2020.
Historian lehti kääntyi taas kerran Lapin kultahistoriassa. Kultaa löytyi enimmillään 30–40 vuodessa 2000-luvun alkuvuosikymmeninä, ja suurin osa siitä oli Lemmenjoen Miessijoelta, Pusku- ja Riuttuojalta. Moni ammatikseen kultaa kaivaneita laittoi rukkaset naulaan, joku yritti turhaan etsiä uutta kultamaata Ivalojoen ja Laanilan alueelta. Vuosittainen kullan määrä on pudonnut reilusti alle 10 kiloon vuodessa.