Lapin kullan kimallus elokuvan taustoja

AHNEUS JA NÄLKÄ AJOIVAT  IVALOJOELLE

Tämä on julkaistu www.kultahippu.fi -sivustolla
© Seppo J. Partanen

Åke Lindmanin televisiosarja Lapin kullan kimallus kertoo Ivalojoen suuren kultaryntäyksen tapahtumista 1870-luvun alussa. Lähes kaikki sarjan henkilöt ovat todellisia, joskin juonessa on runsaasti dramatisoitua aineistoa. Todellisuus Ivalojoen erämaassa suurten nälkävuosien jälkitunnelmissa oli vähintään yhtä värikästä, mutta vähemmän romanttista kuin televisiosarjassa. Lapin kuntamaille lähtöön oli kaksi syytä; ahneus ja nälkä.

Kultalöydöt Tenojoella ja Ivalojoella aiheuttivat valtavan paineen rikkauksien löytämiseksi Suomen Suurruhtinaanmaassa ja koko Venäjällä. Lapin jokivarret rauhoitettiin väliaikaisilla asetuksilla siksi aikaa, kun laki kullanetsinnästä saatiin aikaan. Pitkien riitojen ja painostusten jälkeen huhtikuun alussa 1870 keisarin hyväksymä laki lopulta salli jokaisen hyvämaineisen miehen Venäjällä ja Suomen suuruhtinaskunnassa etsiä kultaa Lapissa Mooseksenuskoiset siitä kuitenkin pois lukien.

Tuntemattomaan Lapinmaahan taivalsi 1870 noin 500 miestä hiihtäen, patikoiden, venekyydillä Rovaniemeltä runsaan 400 km matkan. 19 onnekasta ja rikasta sai ensimmäisenä kesänä oman ”tehdaspiirin”. Suurimmilla valtauksilla oli töissä 30- 40 miestä. He raatoivat 3 markan päiväpalkalla 11 tuntia kuutena päivänä viikossa asuen alkeellisissa hirsimajoissa, teltoissa ja laavuissa. Tästä alkoi edelleen jatkuva kertomus Lapin kullasta ja emäkallion etsimisestä.

Näitä tuntemattomia maisemia Ivalojoella lähtivät sadat miehet tavoittelemaan keväällä 1870. Kuva on Kultalan vastatörmältä Lihrinkalliolta ylävirtaan eli Korhosenkosken suuntaan. Appisjoki laskee oikealta kuvan yläosassa.

Kulta tuhosi kruunuvoudin kunnian

Kulta nostaa aina ja kaikkialla esille ihmisluonteen äärilaidat niin hyvässä kuin pahassakin. Se tekee sankarista konnan ja konnasta sankarin. Näin kävi Lapin kihlakunnan kruununvouti Konrad Wilhelm Plantingille. Lasse Pöystin esittämä Planting oli syntyisin Kuusamosta Rukatunturin kupeelta, jossa hän nimismiehenä osallistui kultatutkimuksiin 1800-luvun puolivälissä. Hänen virkamatkansa Kittilän kruununvoutina ulottuivat kaikkialle Lappiin ja hän kantoi aina vaskoolia mukanaan löytäen kullan merkkejä Lutolta, Tenolta, Lemmenjoelta ja Vaskojoelta. Hän auttoi senaatin lähettämää Lihrin retkikuntaa kullan etsintäretkellä kesällä 1868.

Elämänsä kullalle uhranneesta Plantingista tuli hetkessä konna kahden merimiehen astuessa hänen virkahuoneeseensa Kittilässä syksyllä 1869. Miehet levittivät pöydälle 2 kiloa kultaa kertoen löytäneensä sen Ivalojoen Saariporttikoskelta. 70-vuotias kruununvouti näki unelmansa ajautuneen miehille, jotka eivät sitä ansainneet.

Kultalan seinähirret ovat Lapin polttavassa auringossa paahtuneet etelän puolelta ruskeaksi, ja hirsi on pohjoisen puolella harmaa. Tämän paikan rannassa on koettu Lapin kultahistorian dramaattisimmat tapahtumat. Åke Lindman suunnitteli kuvaavansa lähes koko elokuvan Kultalassa ja kirosi myöhemmin rakennettua autiotupaa, jota kameran pitäisi aina kiertää. Tuvan palaminen oli helpotus. Kuljetusten ja kustannusten tähden kuvaukset muutettiin helpommin tavoitettaviin paikkoihin ja niitä varten pystytettiin useita rakennuksia ylemmäs jokivarteen.

Kultalan kulissit rakennettiin helpompien kulkuyhteyksien päähän Kutturasta noin 3-4 km alavirtaan. Takaseinä puuttui rakennuksesta kokonaan. Rakennelmat purettiin muutama vuosi kuvausten jälkeen, vain kaksi niistä jäi jäljelle.

Kruununvouti komensi merimiehet matkustamaan Kittilästä Ouluun kuvernööri Alfthanin puheille. Samana päivänä hän lähetti kirjeen Vuorihallituksen Kuopion toimistoon hakien valtausoikeutta merimiesten löytöpaikalle.

Seuraavana keväänä Planting oli valvomassa Kultalan kruununaseman rakentamista ja hoiti samalla omien valtausasioitaan. Merimiesten tullessa paikalle kesäkuussa heidän löytöpaikkansa oli annettu Plantingille sekä torniolaisella kauppias Karl Goveniukselle, jonka edustajana oli merimies Edvard Björkman, televisiosarjassa Manninen ja Jarmo Mäkinen.

Valtauksista syntyi monivuotinen oikeusjuttu. Merimiehiä ryhtyi puolustamaan oululainen kauppaneuvos J.W. Snellman G:son, joka tunsi hyvin kuvernööri v. Alfthanin.  Työt kruununvoudin tehdaspiirissä keskeytettiin kuvernöörin määräyksestä kestettyään noin 2 viikkoa.

Kultahistorian suuri sankari tuomittiin 1875 vararikkoon ja hän kuoli maineensa menettäneenä.

Merimiesten oikeustaistelu

Kullan kirouksen kokivat merimiehet Jacob Ervast ja Nils Lepistö, Vesa Vierikko ja Pirkka-Pekka Petelius. He saivat senaatin erikoisluvan kullanetsintään ”Kuusamossa ja muualla Lapissa” kesällä 1869. Heidän löytämänsä 2 kilon kultasaalis Ivalojoelta laukaisi kaikki epäilyn ja vähättelyt kullan olemassaolosta. Oulun tervaporvarit juhlivat näyttävästi löytöä ja ryhtyivät rahoittamaan merimiesten kullanetsintää.

Ervast kirjoitti kesällä 1870 epätoivoisena kauppaneuvos Snellmanille Ouluun pyytäen tätä ottamaan yhteyttä kuvernööriin ja haastamaan sekä Plantingin että Goveniuksen oikeuteen. Edellisenä kesänä kaivetut vesiojat ja kultamontut olivat nyt muiden omistuksessa. Alkoi pitkä oikeustaistelu, jona aikana Ervast ja Lepistö hakivat kultaa monesta paikasta Ivalojoelta ja Lutolta.

Vaasan hovioikeus ratkaisi kolme vuotta kestäneen jutun määräten Plantingin valtauksen kokonaisuudessaan sekä osan Goveniuksen valtauksesta merimiehille. Samalla oli valmisteilla uusi laki kullanetsinnästä Lapissa, jolla valtio otti kiistanalaiset tehdaspiirit haltuunsa myyden niiden kaivuoikeudet kauppias Goveniukselle. Ervast ja Lepistö olivat jälleen orpoja piruja suuressa erämaassa. Lepistö katosi kultamailta 1870-luvun puolivälissä, mutta Ervast oli vuosikymmeniä mukana kullankaivussa.

Jarmo Mäkisen näyttelemä Manninen oli merimies Edvard Björkman Raahesta. Hän oli kaivanut kultaa Uudessa Seelannissa ja löysi senaatin erikoisluvalla 600 g kultaa Porttikoskelta kesällä 1869. Hän oli ollut merillä samassa kauppalaivassa Ervastin kanssa vuosikymmen aikaisemmin.

Björkmanista tuli kultamaiden ensimmäinen ”elinkautinen”, sillä hän vaikutti alueella parikymmentä vuotta. Raahessa hänet tunnettiin hyvin ja häntä pidettiin Ivalojoen kullan löytäjänä. Hänen muistikirjansa sisälsivät yksityiskohtaisia tietoja kultamaiden elämästä, pilkkalauluja Kultalan virkamieskunnasta ja veisun Rastin Ralla-Kaisasta.

Kirous ja kuolema kullan seuralaisena

Ivalojoen koskiin hukkui kymmenkunta ihmistä kultaryntäyksen alkuvuosina. Tässä lasketaan kanooteilla Saarnaköngästä, jonka ahtaassa nielussa on juuri ja juuri tilaa veneelle kunhan laskee oikeasta kolosta.

Onni ja rauha ovat harvoin kullan seuralaisia, pikemmin kultaa tuo mukanaan kirousta ja kuolemaa. Tämän joutui kokemaan alun perin Kuopiosta lähtöisin oleva Frans Björklund, jota näyttelee Ville Haapasalo. Frans oli iloinen ryyppyveikko, joka löysi Ivalojoen rikkaimman kultapaikan. Siitä hän ehti kaivaa kolmena kesänä yli 20 kiloa kultaa ja kuoli oululaisessa matkustajakodissa viinaan valmistellessaan lähtöä Ivalojoelle keväällä 1873.

Tarinan Björklundin unesta, jossa vanha eukko herätti viinahöyryissään nukkuvan miehen kolme kertaa kehottaen nousemaan pois kultapaikan päältä, kirjoitti Max Peronius 1920-luvulla. Totta on ainakin se, että Frans vietti railakasta elämää sekä työmaallaan että Kultalan kapakassa. Hänen rahoittajansa kauppias Govenius kuittasi Fransin tekemän velan kapakan pitäjä Zellbergille 250 grammalla kultaa. Tämän päivän taksoihin muutettuna hän ehti kumota ja tarjota elokuun alkuun mennessä 500-600 viinaryyppyä.

Tässä Pataojan eli Björklundinojan suussa Frans näki enneunen Lapin eukosta. Paikka oli koko Ivalojoen rikkain ja kultaa tuli niin paljon, että Frans kuoli viinaan.

Mies piti tarkkaa kirjanpitoa työmaastaan, riiteli yhtiökumppaninsa postimies Melanderin kanssa, kuljetti kultamaille ”piikoja”. Hänen kuntoaan työmaalla parannettiin oopiumilla. Kolme alatorniolaista työmiestä karkasi työmaalta ja heidät peräänkuulutettiin. Björklundin valtaukselle matkalla ollut vene kaatui toukokuun lopussa 1872 ja kuusi ihmistä hukkui myöhemmin Surmakönkääksi nimettyyn koskeen.

Björklundin kultapaikka oli kultaryntäyksen alkuvuosien tuotteliain. Kesällä 1871 kultaa vietiin viranomaisille yli 10 kiloa ja palkkalistoilla oli 28 miestä sekä yksi nainen. Rastin Ralla-Kaisasta ei löydy mainintaa virkamiesten kirjanpidosta. Björklundin palkkalistoilla olivat 1872 piiat Greta Erkkilä ja Sanna Hurnasti Raahesta. Minna Turusen näyttelemän Kaisan esikuva saattoi olla Sanna Hurnasti, sillä hän katosi heinäkuun alussa. Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan ”Wanhaa Lappia ja Peräpohjolaa” Kaisan lähteneen ”ryssän matkassa” Venäjälle. Hänen tilalleen tuli Anna Junttila Kemijärveltä.

Joku sentään rikastui

Hyvin harva kullankaivaja rikastui Ivalojoella ja kauppiaiden kiinnostus suuntautui pian toisaalle. Ivalojoella kaivanut torniolaisten liikemiesten ryhmä perusti Olut- ja virvoitusjuomatehtaan, josta myöhemmin syntyi Lapin Kulta Oy. Raahelainen kauppias Möller perusti Pattijoen Höyrypanimon ja oman viinakaupan.

Rovaniemen eteläpuolelta kotoisin oleva Ruikan suku lähetti kultamaille retkikunnan, jota johti Tuomas Matinpoika Ruikka. Koko kylä takasi kirjallisella sopimuksella miesten kulut, jotka olivat tuon ajan mittapuun mukaan melkoiset. Ruikkalaisia onnisti ja he kaivoivat Ruikamutkaksi myöhemmin nimetyltä paikalta kultaa toistakymmentä kiloa.

Toinen rovaniemeläinen talollinen Matti Korva rikastui hänkin Rovaniemenkoskeksi nimetyllä paikalla saaden viidessä vuodessa 15 kg kultaa.

Lompakkovarkaudesta elinkautinen

Martti Suosalo näyttelee Johan Kaweria, roistoa, joka varastamalla ja petkuttamalla yrittää rikastua kultamailla. Roolin esikuvana on Jakob Kaveri, joka tuli kymmenien muiden Oulun seudulta olevien miesten kanssa etsimään töitä Ivalojoelta. Joukko pestattiin loviisalaisen perämies Fredrik Grönholmin tehdaspiiriin numero 17. Omistaja oli kaivanut kultaa Kalifornian Eldoradossa, ollut mukana Lihrin retkikunnassa ja oli hiljainen uurastaja, jonka asiantuntemukseen monet rikastumisesta haaveilevat Pietarin ja Helsingin porvarit turvautuivat.

Abram Pellikka havaitsi lompakkonsa olevan kateissa herättyään kymmenen miehen avolaavussa toukokuun lopussa 1871. Kultalan poliisit kutsuttiin paikalle ja lompakko löytyi lopulta kattohavujen seasta sen paikan päältä, jossa Johan Kaweri nukkui. Mies tunnusti pitkien kuulustelujen jälkeen löytäneensä lompakon maasta ja laittaneensa sen talteen antaakseen illalla omistajalleen. Kawerilta perittiin saamansa 38 markan palkkaennakko ja hänet vietiin vankilaan Kittilään ja sieltä hänet Ouluun. Kaweri tuomittiin marraskuussa Kittilän ja Inarin rajalla Mirhaminpirtin käräjätuvalla raipaniskuihin.

Muita rikoksia Kaweri ei ollut elämässään tehnyt. Hänen nimensä katosi selvittämättömällä tavalla kirkonkirjoista ja mies hävisi jäljettömiin.

Lahjuksia ja keinottelijoita

Vuori-insinööri Johan Conrad Lihr johti senaatin lähettämää retkikuntaa kesällä 1868 Ounasjoelle, Tenojoelle, Utsjoelle, Kaamasjoelle ja Ivalojoelle. Syyskuun 16. päivänä joukko löysi lupaavasti kultaa Ivalojoen Nulkkamukasta kierrettyään lähes turhaan yli 3 kuukautta. Johan oli tammisaarelaisen kultasepän poika, joka oli suunnitellut vakavasti valokuvaajan uraa. Hänen ottamansa on monille tuttu valokuva Runebergistä ja Topeliuksesta poseeraamassa studiossa.

Lihr määrättiin ensimmäisenä ryntäyskesänä Kultalaan vuorimestari Thoreldin lähimmäksi avustajaksi. Venäläinen kultayhtiö yritti palkata hänet salaiseksi asiamiehekseen tarjoten suuren summan rahaa ja osuuden voitosta. Lihrin ura kultamailla päättyi tähän ja myöhemmin hän teki pitkän elämäntyön Suomen rahapajan johtajana

Ivalojoella 1870-luvun alussa vaikutti hyvin värikäs joukko Suomen ja Venäjän johtavia liikemiehiä. Helsingin pitäjän eli nykyisen Vantaan ensimmäinen pitäjäkokouksen puheenjohtaja, kunnallisneuvos Robert Ullner toi mukanaan pietarilaisia liiketuttaviaan ja sai itselleen pienen palan maata Kultalan alapuolelta. Kultaa ei tullut riittävästi ja muutaman viikon kuluttua Ullner poistui hoitamaan omistamaansa Königstedtin kartanoa, Bulevardin ja Erottajan kulmassa olevaa kaupunkiasuntoa ja Ritarihuoneella sijainnutta työhuonetta, jossa hän muun muassa urakoi Hyvinkää-Hanko rautatietä ja hoiteli kansainvälisiä liikesuhteitaan. Ullner menetti myöhemmin Köningstedstin epäonnisten suolakauppojen seurauksena.

Sotajoen suussa oli urakoitsija Johan Tallgrenin mittava kultatyömaa. Hän oli rakentanut ja omisti Helsingin suurimman työväen vuokrakasarmin, Tallgrenin villat nykyisen kansallismuseon paikalla. Tyhjennettyään rannat kullasta hän myi valtauksen hyväuskoiselle leipurimestari Fredrik Ekbergille Helsingissä. Leipomon ja kahvilan lisäksi Ekbergillä oli viinitehdas ja hänen perustamansa leipomo ja kahvila sijaitsee edelleenkin Bulevardilla.

Melko pian liikemiesten into kullanetsintään hiipui. Lupaehtoja ja maksuja lievennettiin ja paikkakuntalaiset pääsivät etsimään onneaan. Vuosisadan vaihteessa ja 1920-luvulla tulivat taas suuret yhtiön ja eteläinen raha kultamaille työntäen yksinäiset kullankaivajat tieltään.

Kullalla on ollut 130 vuoden aikana suuri merkitys Inarin kehittymiselle. Tavoiteltujen voittojen sijasta valtavat tappiot ovat kullanetsinnästä valuneet etelään. Sortuneista unelmista on jäänyt jäljelle teitä, siltoja, taloja ja aktiivia ihmisiä. On lottovoittoakin suurempi onni Lapille, ettei emäkalliota irtokulta-alueilta ole löydetty.

Kultamuseo ja metsähallitus pystyttivät infotauluja Ivalojoen historiallisesti merkittäville paikoille. Kulissikultalan eteen pystytettiin taulu Koivulan Viktorista, jolla oli kämppä lähitietoolla..

Åken vuosikymmenten unelma

Åke lähdössä yhdelle monista tutkimusretkistään Ivalojoen Kultaan Kutturan tieltä talvella1995.

Lapin kullan kimallus elokuva ja tv-sarja oli Åke Lindmanin vuosikymmeniä kestävä unelma, joka oli monta kertaa vähällä toteutua ja tuhoutua. Ajatus elokuvan tekemisestä kullankaivajista syntyi Åken tutustuttua kultahistoriaan tehdessään Lapissa elokuvia 1950-luvulla. Kirjailija Paavo ”Paavi” Pitkänen teki ensimmäisen moniosaisen käsikirjoituksen elokuvaa varten yhdessä Åken kanssa. Ivalojoen Kultalaan vanhojen piirustusten mukaan pystytetty poliisien väentuvan rakentaminen kuvattiin elokuvaa varten 1970-luvun alussa, mutta rahoituksen puutteessa työ jäi kesken.

Uudelleen Åke otti elokuvanteon ohjelmaansa 1990-luvun alkupuolella. Ensimmäisen käsikirjoituksen elokuvaan teki amerikkalaisirlantilainen kirjailija, jonka työhön Åke tutustui näytellessään hänen käsikirjoittamassaan tv-sarjassa. Vuosien työn tulosta eivät kuitenkaan rahoittajat eli Elokuvasäätiö ja Yle hyväksyneet ja Åke joutui tilaamaan vielä uuden käsikirjoituksen Heikki Vuennolta. Åke teki valtavan työn etsiessään elokuvalle ja tv-sarjalle rahoitusta.

Elokuva valmistui parin vuoden intensiivisen työn tuloksena kesällä 1999 ja ensiesitys oli elokuussa Savonlinnassa. Samoilla kuvauksilla tehtiin myös kolmeosainen 158 minuutin pituinen tv-sarja, joka esitettiin TV1:llä  vuonna 2001.

Åke Lindman oli syntynyt 11.1.1928 Helsingissä ja hän kuoli 3.3.2009 Espoossa