LAPIN KULTA –

unelma, joka on monta kertaa ollut vähällä toteutua

Sukupolvesta toiseen he ovat tulleet Lapin tiettömiin erämaihin kantaen uskoa ja unelmaa, uusiutuvaa luonnonvaraa. Kulta on ajanut heidät mielettömiin yrityksiin ja inhimillisiin ponnisteluihin. Kullan tähden he ovat uhranneet elämänsä, rahansa, maineensa ja kunniansa, muutamille kulta on tuonut onnea ja menestystä.

Lapin kullankaivun historia on mielenkiintoinen ja monivaiheinen tapahtumasarja, jonka loppua ei ole näkyvissä, vaikka sitä hyvin monta kertaa on odotettu. Kullankaivu jatkuu uudella vuosituhannella yhtä suurella innolla ja väkimäärällä kuin se on ollut useita kertoja aikaisemminkin 160 vuoden ajan. Kulta ajaa tuhansia naisia ja miehiä jatkamaan sitä perinnettä, jota kymmenet tuhannet ovat tehneet ennen heitä.

Kulta on kummallinen aine. Sillä on melko vähän käyttöä, mutta siihen on ladattu sisään unelma onnesta ja rikkaudesta, paremmasta huomisesta. Kullan tavoittelu nostaa esille ihmisluonnon kaikki äärilaidat hyvässä ja pahassa. Se tekee köyhästä rikkaan ja rikkaasta köyhän, sankarista konnan ja konnasta sankarin.

Kuvittelin monta vuotta, että Lapin kultamailla ovat vaikuttaneet erikseen sankarit, veijarit ja huijarit. Sitten oivalsin, että miehet jotka ovat jättäneet nimensä kultahistoriaan ovat olleet yhtä aikaa näitä kaikkia. Usko huomiseen kultalöytöön on johtanut moniin huijauksiin, joiden on arveltu unohtuvan kultalöydön myötä. Näin on perustettu kultayhtiöitä, hankittu pääomia, laadittu tutkimuksia, riidelty ja sovittu.

Kultahistoriaan mahtuu toki myös hiljaisia uurastajia. He eivät ole jättäneet jälkeensä lauluja ja tarinoita vaan paljon käännettyä maata ja löydettyjä kultakiloja. Heitä ovat ennen muuta monet Inarin ja muun Lapin asukkaat, joille kullankaivu on merkinnyt tarpeellista lisäansiota.

Kullankaivu alku Ivalojoella 1870 oli hyvin raakaa ja selkeää siirtomaapolitiikkaa. Kauppiaat ja liikemiehet sijoittivat rahojaan kultaan suurien voittojen toivossa. Oli Lapin onni, ettei emäkallioita löytynyt. Voittojen sijasta suuret tappiot valuivat etelään. Kullankaivu jätti Lappiin pysyvämpiä arvoja; teitä, siltoja, taloja ja aktiivisia ihmisiä. Yhtiöiden ja liikemiesten kadottua kultakentiltä heidän tilalleen tulivat yksittäiset miehet ja ryhmät. Näin kullankaivu löysi oikean muotonsa; ei suuresta ahneudesta vaan pienestä sitkeydestä.

Lapin matkailu on viime vuosina ottanut kullankaivun lempilapsekseen. On syntynyt reittejä, ohjelmapalveluja, hotelleja ja ravintoloita, joiden sisältö tai nimi rakentuu kullalle, korukiville ja kultahistorialle. Kullankaivu on liittynyt luontevasti vuosisataisiin Lapin matkailun myytteihin; yöttömään yöhön, kaamokseen, ruskaan, revontuliin.

Sankareita, veijareita ja huijareita – Lapin kullankaivajien tarina sekä monet muut kirjat ja lehtijutut ovat syntyneet vuosikymmeniä kestäneestä rakkaudesta ja hulluudesta Lapin kultaan. Tunteeni eivät ole niinkään kohdistuneet keltaiseen metalliin vaan sen etsintään ja etsijöihin, ihmisiin ja ihmiskohtaloihin, luontoon ja maisemiin.

Kullanetsinnässä pätenevät samat lainalaisuudet yleensäkin kuin elämässä: onnen kiihkeä tavoittelu, etsiminen, löytäminen, kadottaminen, sopeutuminen, ikuinen pohdinta tarpeellisen ja tarpeettoman välillä. Moni elinkautinen kullankaivaja on lopulta löytänyt onnen ja rauhan silloin, kun on oppinut elämään erämaassa sillä vähäisellä tai joskus olemattomalla kultamäärällä, jota kulloinkin löytyy!

Unelma on ehkä silloin toteutunut? Joillakin ehkä jo aiemmin!

Kaiken päässä on emäkallio, jonka kullankaivajat ovat löytäneet Pyrkyreiden palstalta  Inarin hautausmaalta, lähes jokainen on viety  toisen vuorolla. Kullervo Korhonen kysyi kauan sitten, kuka meistä seuraavana Inarin kirkkomaalle viedään. ”Pane se kynä pois, tälläkin alalla on niitä pyrkyreitä, jotka menevät toisen vuorolla”, vastasi Heikki Kokko. Vuosi taisi olla 1976. Kirjoitin siitä jutun Erä-lehteen. Näin syntyi nimi Pyrkyripalsta.

Seppo J. Partanen 2026