Ivalojoen viimeiset elinkautiset

Ivalojoki on yli 150 vuoden aikana nähnyt monenlaista kulkijaa ja ihmiskohtaloa. Onnen ja riemun huudot joki on kuulut harvemmin kuin epätoivon kiroukset. Kultaryntäykset ovat kestäneet muutaman vuoden ja silloin rannoilla on tallannut sadoittain kullan ja onnen etsijöitä. Sitten rannat hiljenivät jättäen jälkeensä yksinäisen kullankaivajan, elinkautisen, elämän evakon. Hän sinnitteli vaatimattomassa majassa tai turvekammissa siihen asti, kunnes lopullinen noutaja otti omakseen tai omat jalat kantoivat kulkemaan helpompaan elämään ja kuolemaan.

Tämän ketjun viimeisiä olivat Viktor Koivula ja Unto Koivunen, joille koskien pauhu oli pakopaikka elämän myrskyiltä ja omilta muistoilta. Kumpikin oli hiljainen ja yksinäinen kulkija, mietiskelijä, ajattelija ja luonnonystävä, paljon maailmaa nähnyt ja sen kolhuista viisautta kerännyt onnen etsijä. Heidän tarinansa on legendan arvoinen.

Viktor ja Unto asettuivat 1970-luvun alkupuolella etsimään kultaa muutaman kilometrin päähän toisistaan Ivalojoen kulta-alueen yläjuoksun rikkaille paikoille. Viktor kyhäsi itselleen vaatimattoman lauta- ja turvemajan Kyläjoensuun vastarannalle Timanttikönkään kohdalle, josta kulta-alue alkaa jatkuen 30 km matkan alavirtaan. Unto otti kotipaikakseen Ruikanmutkan rikkaan kultamaan, josta Rovaniemen eteläpuolelta kotoisin oleva Ruikan suku kaivoin 1870-luvun alussa kilokaupalla kultaa rakentaen Kemijoen rannalle Perä-Pohjolan suurimman talon.

Kumpikin oli kulkenut jokirantoja kymmeniä vuosia. Viktor tutustui Lappiin nuorukaisena 1920-luvun lopulla, jolloin suuret kultayhtiöt olivat lopettaneet toimintansa jättäen maat, montut, kämpät, tiet ja polut, kaivuvälineetkin yksinäisten kulkijoiden käyttöön. Unto aloitti kullankaivun 1930-luvun puolivälin jälkeen keräten oppinsa Jukka Pellisen ja Kullervo Korhosen renkinä Sotajoen kultatyömaalla. Viktor kuoli Kangasalalla 17.4.1981 lähes 70 vuotiaan ja Unto 84 vuotiaana Inarissa 21.11.2001.

Viktor – levoton kulkija

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Viktor kulki levottoman sielunsa ajamana monilla kultapuroilla ja -alueilla. Vuodesta 1937 lähtien hän tonki maata Ivalojoen varrella Möllerin- ja Rovaniemenkoskella, Kultalassa, Timanttikönkäällä, Ruikanmutkassa, Sotajoen suupankissa, Sotajoella ja Moberginojalla, Kopsusjärvellä ja monissa muissa paikoissa. Hän keräsi kultahistorian muistoja maastosta sekä tietoa kirjoista ja vanhoista dokumenteista. Viktor auttoi minua monella tavalla syventämään tietoani elämisestä kultamailla. Perhe oli Kangasalalla, jonne hän yleensä talveksi matkusti, mutta vietti talviakin Lapin erämaissa. Maailman ilojen ja surujen miettimisten lisäksi hän pelasi kämpässään kirjeshakkia, jossa peli saattoi kestää kuukausia tai vuosia; kirjeet kulkivat verkalleen erämaakämpän asukkaan ja pelikaverin välillä.

Unto – elämän pakolainen

 

 

 

 

 

 

 

 

Unto ehti käydä kullankaivun lisäksi helmenpyynnissä Luttojoella ja metsurina savotoilla. Talvisodan jälkeen hän lähti merimieheksi. Laiva ammuttiin alta ja Unto otti uuden pestin Petsamosta Etelä-Amerikkaan. Maailmansodan syttyessä hänet internoitiin Amerikkaan, jossa hän teki metsätöitä. Sotien jälkeen Unto palasi Lappiin kullankaivajaksi.

Vuosia hän ehti elää Ivalossa avioliitossa ja kukkakauppiaana, mutta pakeni 1970-luvun alussa kultamaille, jonne oli sodan jälkeen rakentanut ja kunnostanut itselleen majapaikkoja. Vanhan kämpän hän ehosti Ruikanmutkaan ja piilokojun Kultalan yläpuolen harjanteelle, jonne hän saattoi vetäytyä omaan rauhaansa. Ruikan korsussaan Unto asui 17 vuotta kesät ja talvet.  Ikivanhan 1870-luvun alussa rakennetun mökin viereen hän rakensi perinteisen kultakämpän paksuista hirsistä. Se ehti olla pystyssä muutaman vuoden ja paloi selvittämättömällä tavalla talvella 1995.

Oppipoikana ja kuuntelijana

Viktor oli ollut yksinään viikkoja, kun kurvasin hänen vaatimattoman kämppänsä pihapiiriin moottorikelkan peräreessä keväällä 1977. Monta kertaa koin lentäväni reestä lumikinokseen puroja, kuruja ja pusikoita vauhdilla ylittäessämme. Kelkkakuski katsoi rekeensä vasta perillä 15 km matkan päässä ja totesi minun vielä olevan matkassa mukana.

Viktor teki heti selväksi, että minä tulin maalikylistä ja hän oli ollut täällä yksin. Hän voisi puhua ja minä kuunnella. Suostuin siihen mielihyvin ja sitä kesti pari päivää. Kuulin tarinaa kullankaivusta, maailman synnystä, magmakivipurkauksista, kullan lentämisestä eri puolille maapalloa maailman syntytuskissa ja etenkin tuohon viereiseen Timanttikönkääseen, ihmiskunnan synkästä tulevaisuudesta, 3. maailmasodasta, vastarintaliikkeestä, desanteista, metsäsisseistä, käpykaartista, kaikesta muusta maan ja taivaan välillä. ”Ei minua yhtään häiritse, jos nukahdat välillä”, Viktor sanoi. Nukahdin ja heräsin, kun tarina oli ehtinyt hieman eteenpäin.

”Eikö joskus ole turhauttavaa, kun kuljet täällä vuosikymmenestä toiseen, kaivat monttuja, etsit kultaa, mutta harvoin mitään löytyy”, erehdyin sanomaan. Viktor naurahti: ”En minä yhtään turhaa lapionpistoa ole täällä tehnyt. Jos siinä ei ole kultaa, ei tarvitse toisen kerran tulla”, sanoi. Se oli loppuun ajateltu tieto näissä mittaamattomissa erämaissa. ”Jos minä luulen keksiväni jonkun totuuden, on minulla aikaa viisikin vuotta miettiä sitä kaikilta puolilta. Jos en pysty sitä kumoamaan, on se totta”, oli tyypillinen Viktorin elämäohje.

Muutaman kuukauden kuluttua kohtasimme uudelleen aivan toisenlaisessa seurassa. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen tuli vieraaksi Ivalojoelle Kultalan entisöintiä juhlistamaan. Viktor oli palkattu neuvomaan Kekkosta vaskaamisessa, minä keräsin Saariselän matkailuyrityksistä kaikki liikenevät pannut, kattilat ja muun rekvisiitan, joilla satapäiselle juhlayleisölle tarjottiin juhlakahvit, nisuleivät ja muut retkieväät. Mukana oli myös Unto, joka esitteli rakentamaansa ”lullaa” eli kantovedellä toimivaa kullan erotteluvälinettä.

Tallustelimme Kultalan jyrkkää saunapolkua rantaan. Kekkonen, Viktor, minä sekä kymmenet toimittajat ja turvamiehet. Suuri salaisuus oli, että muutaman gramman hippu oli piilotettu presidentin löydettäväksi. Kekkonen sen vaskasi, löysi ja ilahtui silminnähden. ”Monenlaisen miehen kanssa minä olen kultaa etsinyt, mutta en koskaan oikean kullankaivajan”, sanoi Urho. ”Olen minäkin monen kanssa kultaa kaivanut, mutta en koskaan oikean tasavallan presidentin”, vastasi Viktor.

Kolmen vuoden kuluttua tapasimme viimeisen kerran Tankavaaran kullanhuuhdontakisoissa kesällä 1979. Viktor oli ollut kolmena kesänä oppaana Tankavaarassa, kun ei vaivojensa takia tohtinut mennä Ivalojoelle. Istuimme kisojen päätyttyä hetken kahdestaan lähtömaljoja juoden Laanihovissa.

”Jos ensi kesänä en enää näissä maisemissa ole, tule hetkeksi istumaan tänne yksinäsi ja muistele näitä tapaamisiamme. Mutta suremaan älä rupea. Lähden täältä sovussa elämän, luonnon ja itseni kanssa. Olen tehnyt sopimuksen Ivalojoen korppien kanssa. Lupasivat huolehtia elämäni lopusta, kun minä huolehdin alusta”, sanoi Viktor.

Se jäi viimeiseksi monista kohtaamisistamme, jotka auttoivat minua ymmärtämään kultahistoriaa ja erämaan yksinäisyydessä kypsyneitä elinkautisen kullankaivajan ajatuksia.

Kadonneen aarteen etsijä

Hiljainen joukko kokoontui taas kerran Inariin saattamaan ystävää viimeiselle valtaukselle syksyllä 1989. Tuttu rituaali toistui; Miessin kuvernööri siunattiin haudan lepoon Pyrkyripalstalla, muistotilaisuus ja kokoontuminen Kultahovin pitkään pöytään, jonka päädyn tuoliin kukaan ei istunut. Se oli Pihlaja-Heikin paikka. Mukana oli myös Unto Koivunen, ikuinen onnen ja aarteen etsijä. Siinä hän kertoi muistonsa kadonneesta platinakimpaleesta.

• Tulin Amerikasta suoraa päätä tänne kultamaille 1947. Ivalojoen törmällä puolisen kilometriä Kultalasta alavirtaan oli omituinen möhkäle; tavallista kivee, mutta puoliksi metallia. Se oli sen verran painava, etten ruvennut nostamaan. Ehkä päälle 50 kilon, enemmän sitä metallia. Seuraavan viiden vuoden aikana sitä siinä kattelin ja panin merkille, ettei se ruostunut vaan viherty.
• Ivalojoen pohjasta oli jäät sen irrottanut, yhdeltä sivulta sileäksi koskessa hioutunut. Kivi oli muodostunut platinan ympärille ja siinä oli onteloita kiven ja platinan välissä. Oli 47 suuri jäiden lähtö, jäät rumisivat komiasti ja kaatoivat metsää. Se oli siinä kahakassa rannalle tullut.
• Kului aikaa toistakymmentä vuotta. Rakensin talon ja minusta tuli joltinenkin porvari. Oli kukkakauppa, talo, akka ja kaikki, mitä kunnialliselle miehelle kuuluu. Ajattelin, että haen sen komian möhkäleen takanpankolle koristeeksi. Mutta ei sitä siellä enää ollut.

Unto etsi platinakimpaletta lopun elämänsä. Hän epäili Kutturan Niilan kuljettaneen sen kotiinsa ja haki kadonnutta aarretta salaa talon kellarista yöpyessään Kutturassa. Moni asiantuntija sanoo, ettei se voinut olla platinaa, mutta sillähän ei ole mitään merkitystä etsijän tai tämän jutun kannalta.

Paljon muutakin Unto oli elämässään kadottanut ja löytänyt. Toimittajat seurasivat Unton

talvista kullankaivuuta 1986 kahden ison yrityksen järjestämällä matkalla Ivalojoelle. Unto sulatti ja jäädytti avannon pohjaan saakka, kaivoi sieltä kultahiekkaa ja aikoi jäiden lähdettyä rännittää ja vaskata kullat pois. Lehtijuttuja syntyi, mutta kertomatta jäi, että kultahiekan veivät kevättulvat takaisin jokeen. Kaivaja ehti saada talteen 7 grammaa kultaa. Lehtijuttujen herättämänä Unto sai monta kirjettä, joissa pyydettiin avustusta.

Vuosituhat ehti vaihtua, sitten löytyi emäkallio. Unto saatettiin Pyrkyripalstalla vuoden 2001 alussa.

Viktorin viimeinen lepopaikka on kotikylän Kangasalan hautausmaalla.