Yksi kultamaiden pitkäaikaisimmista kulkijoista, kivien ja mineraalien tuntija Lasse Kock menehtyi äkkinäiseen sairauskohtaukseen kotonaan Saariselällä 7.2.2006. Lasse oli etsijä, tutkija, opettaja, kullankaivaja, taiteilija, erä- ja luonto-opas, monitaituri, joka ei koskaan tuonut itseään esille ja eturiviin. Hän oli niitä ihmisiä, jonka ystävyyden arvon ja merkityksen tajuaa lopultakin vasta sitten, kun häntä ei enää ole. Hänen rauhallinen, mietiskelevä olemuksensa tuntui aina kuuluvan sinne, missä kulloinkin kohtasimme; Sotajoella, Palsilla, Saariselällä, Tankavaarassa, Inarissa, matkalla minne milloinkin. Kaikki kohtaamiset jättivät jälkeensä miellyttävän muiston.

Lauri Kalevi Kock syntyi Viitasaarella 15.5.1935. Kiinnostus luontoon heräsi kouluaikana Vaajakosken Yhteiskoulussa. Yksi innoituksen lähteistä oli koulun luonnontiedon opettaja Topi Heiskanen, joka oli ollut ”repunkantajana” geologi Väinö Tannerin (1881–1948) tutkimusmatkoilla Lapissa ja Petsamossa. Opettaja johdatti Lassen mineralogiaan, pohjoisen luontoon ja kivien kiehtovaan maailmaan, josta myöhemmin tuli Lassen elämän keskeinen sisältö.

Kulkurin veri veti nuorukaisen merille, mutta isän kuolema sai Lassen jättämään merimiehen ammatin. Sodan tuhoista nouseva Lappi oli tullut tutuksi nuoruuden eräretkillä ja niillä Lasse sai myös ensimmäiset kokemuksensa kullankaivusta. Lopullinen elämän käännekohta tapahtui vuonna 1962. Junan ja Eskelisen tuomana hän saapui 27-vuotiaana Saariselälle Kopsusjärven tien risteykseen ja tästä alkoi yli 40 vuotta kestänyt kasvu Lapin ja kullankaivun elinkautiseksi.

Saariselän matkailu otti 1960-luvun alussa ensi askeleitaan. Edellisellä vuosikymmenellä olivat syntyneet Kaunispään Ylä- ja Alamajat, Virkamiesliitto on perustanut Luton varteen oman tukikohtansa ja ensimmäiset tontit vuokrattiin lomamajojen rakentamiseksi. Lasse palkkautui Saariselän retkeilykeskukseen monitoimimieheksi.

Pian tämän jälkeen Lasse tapasi elämänkumppaninsa Salmen, joka oli juuri valmistunut emäntäkoulusta Ivalosta ja tuli töihin Saariselälle. Lasse oli vesikelkalla vastassa valtatien varressa, kun Salme tuli linja-autosta. Lasse lastasi tavarat vesikelkkaan ja lähdettiin kohti retkeilykeskusta. Salme edellä, Lasse perässä ja tästä alkoi heidän vuosikymmeniä kestänyt yhteinen taipaleensa.

Koti Saariselälle

Matkailun kasvu vauhdittui 1970-luvun alussa. Tehtiin Saariselkä suunnitelma ja laadittiin kaava noin 8000 vuodepaikan sijoittamisesta Kaunispää – Kiilopää alueelle. Kockit varasivat itselleen omakotitontin Seitapolulta ja Lasse rakensi omin käsin talon, johon perhe muutti alkuvuodesta 1973.

Selkävaivat pakottivat Lassen kevyempään työhön. Hän toimi eräoppaana ja Kaunispään hiihtohissin hoitajana. Oma talo antoi mahdollisuuden keskittyä myös kiviharrastukseen. Lasse hankki kivenhiontalaitteet ja opetteli siitäkin itselleen yhden uuden ammatin.

Mineraalien tietämystä ja kirjallisuutta Suomessa ei juuri ollut 1960-luvulla. Lasse opiskeli ruotsin ja saksan kieltä pystyäkseen lukemaan mineralogian ja gemmologian oppikirjoja. Hän kehitti itsestään yhden Suomen tietorikkaimmista kivialan asiantuntijoista. Hänen tietämykselleen oli käyttöä laajalti niin kotimassa kuin ulkomaillakin. Lasse oli mukana muun muassa Sodankylän ametistin, Luumäen beryllin, Kaavin timanttien etsimisessä ja tutkimisessa.

Lasse voitti Tankavaaran kullanhuuhdontakisojen yhteydessä järjestettävän Kauneimmin hiottu Lapin kivi kilpailun vuosina 1984 ja 1985.

Saamelaisalueen Ammatillinen Kurssikeskus aloitti vuonna 1985 kivialan koulutuksen ja Lassesta tuli kurssimuotoisen koulutuksen tuntiopettaja. Hän suunnitteli koulutusohjelman yhdessä geologi Erkki Kreivin kanssa. Lasse piti kivialan kursseja mm. Kittilässä, Sodankylässä, Inarissa ja Utsjoella. Vuodesta 1997 alkaen hän oli päätoiminen tuntiopettaja Saamelaisalueen Koulutuskeskukseksi muuttuneessa oppilaitoksessa ja jäi opettajan työstä eläkkeelle 1.6.2000

Kullankaivajana Lapissa ja Kanadassa

Lapin kultajoet ja -purot tulivat vuosikymmenien aikana Lasselle tutuiksi.  Kivet olivat hänelle kultaakin tärkeämpiä ja sen mukaan hän myös valitsi omat valtauksensa. Palsin latvapuroilla Lassella oli valtaus vv. 1975 – 1980 sekä toinen valtaus Iiro Lindroosin kanssa vv. 1977 – 1984. Vuosina 1984 – 1988 valtaus ja kämppä olivat Ramsanpalolta Tolosjokeen pienen ja nimettömän puron varrella.

Lasse osallistui vuonna 1984 Dawson Cityssä Kanadassa pidettyihin kullanhuuhdonnan MM-kisoihin. Siellä hän tapasi suomalaissyntyisen kullankaivaja Jussi Laitisen, joka sai Lassen lähtemään kullankaivajaksi Kanadaan. Kesällä 1989 ja 1991 hän kaivoi kultaa Eero Laaksosen ja Seppo Maunon kanssa noin 250 km päässä Dawson Citystä Rock Creekin ja Erikson Creekin varrella. Viimeisen matkansa Kanadan kultakentille Lasse teki viime kesänä.

Historian tutkiminen oli eräs Lassen mieliharrastus. Hänen työnsä ja asiantuntemuksensa on ollut arvokas Tankavaaran Kultamuseolle, jonka johtokunnan jäsen hän oli alusta, 10.3.1981, alkaen. Lasse sai kultamuseon ensimmäisen viirin museon hyväksi tekemästään talkootyöstä 10-vuotisjuhlassa 1983 yhdessä Sodankylän kunnan, GTK:n, Suomen Museoliiton ja Rovaniemen työvoimapiirin kanssa. Kullanhuuhdontakisoihin hän osallistui alusta eli vuodesta 1974 alkaen

Hän oli maastoretkien oppaana ja korukivikurssien vetäjänä Kultamuseolla ja Tankahovissa, kivi- ja kultapörssin rakentajana ja päävastuullisena lähes joka kesä kisojen aikana sekä oli mukana kulta-alueiden inventointiretkillä 1970-luvulta lähtien.

Lassen asiantuntemus on ollut korvaamaton Saariselän, Laanilan ja muiden vanhojen kultamaiden historian selvittämisessä. Hän löysi Luton penkalta alueen ensimmäisen kultavaltauksen rajapyykit vuodelta 1871, oli mukana Ruijan ikivanhan keinon paikantamisessa Luppo-Matti Toivolan kanssa ja toimitti runsaasti löytämiään esineitä Tankavaaran Kultamuseoon. Kaikesta kokemastaan Lasse piti tarkkaa muistikirjaa, joka tulee oleman arvokas dokumentti Saariselän kasvusta ja samalla koko Lapin sodanjälkeisistä muutosten vuosikymmenistä.

Tämä on julkaistu www.kultahippu.fi -sivustolla
© Seppo J. Partanen

*******

Isä Lassen muistolle   

Pois aurinko painui, lankesi ilta,

jäi taivahan rannalle säihkyvä silta,

mut kaukaa korven tummuvan yöstä

soi laulu ihmisen työstä.

Kun isä lähti tuonne isoille kalavesille, yllättäen minä menetin siinä myös osan omaa indentiteettiäni. Vaikka kuolema harvoin tulee täysin yllättäen ja  kun omat vanhemmat ovat kyseessä ja ikää (minulle) on kertynyt jo tämän verran, sitä on tullut miettineeksi jo etukäteen.  Tässä tapauksessa minua lohduttaa se, että isä lähti juuri niin kuin oli toivonutkin. Lumityöt tehtyään oman talonsa pihassa, hänen aikansa täällä täyttyi. Uusi matka alkoi saappaat jalassa ja omassa sängyssä. Nyt hänellä on hyvä olla ja uskonpa, että isä tosiaan käy kalassa ja pitää luentoja kivistä siellä missä hän nyt on.

Asun tätä nykyä Saariselällä, palasin juurilleni reilut pari vuotta sitten. Ennen sitä asuin kuutisen vuotta Helsingissä ja sitä ennen ympäri maailmaa. Laskin juuri, että minulla on ollut yhteensä 19 eri osoitetta tähän mennessä.

Isä kävi luonani Helsingissä ollessaan menossa matkoilleen ympäri maailmaa hänkin. Eräällä kerralla kävimme yhdessä siinä Mammutti-näyttelyssä, joka taisi olla Ateneumissa.

Isä oli uskomaton tietolaari, josta sain ammentaa. Hänellä oli yleistietoa asioista, sillä hän luki ja opiskeli itse, tieto oli tärkeää. Mielenkiintoista, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä selkeämmin huomaan kuinka geenit kulkevat, sillä olen perinyt isältä todella paljon. Viime aikoina, kun olen ollut toimittajana Saariselän Sanomissa, isästä oli apua monen jutun suhteen, varsinkin jos ne ovat liittyneet luontoon. Menneenä syksynä kävimme yhdessä sienimetsässä ja isä opetti minua tunnistamaan tatteja.

Tavallaan vanhaa tietoa minulle uudelleen opittuna, sillä luonnon olen imenyt itseeni lapsena silloin, kun nykyistä Saariselkää ei vielä ollut.  Ne maisemat, eläimet ja vuodenajat, joita muualta tulleet täällä ihastelevat, ovat tietyllä tasolle minulle niin tuttu ja itsestäänselvä asia. Liikkuminen ja eläminen Lapin luonnossa on isältä perittyä tietoa, joka on ollut sisimmässäni niin kauan kuin jaksan muistaa.  Minulle lapsena suuri ihme oli Helsingin Stockmannin liukuportaat, joita ajelin  onnellisena ylös-alas, monta kertaa.

Isä oli nuorena merillä, maailma veti häntä puoleensa kuten on aina minuakin vetänyt. Suuret seikkailut kutsuivat ja kun ukki kuoli, palasi isä meriltä Suomeen. Hän oli nuorena partiossa, joten luonto oli tärkeä ja niinpä hän sitten tuli tänne Saariselällä -60 luvun alussa. Isä oli aina tarkka tavaroistaan, hänellä oli sänkynsä vieressä arkku, johon  hän säilöi tärkeitä papereitaan ja muita  hänelle arvokkaita esineitä. Voi että, se oli oikein kiehtova, suoranainen aarrearkku lapsen mielestä, varsinkin kun siihen ei saanut koskea. Isä piti tarkasti päiväkirjaa ja nyt hänen kuolemansa jälkeen löysin tuosta samaisesta arkusta muistiinpanoja vuosilta -62-63, joita olen lukenut pikkuhiljaa, tarkoituksenani on kirjoittaa puhtaaksi ne ja se muu materiaali, jonka isä on onneksi pikkutarksti tallentanut vuosien varrella. Todellakin, sitä riittää ja hyvä, että riittää, koska sellaista tietoa muistiinpantuna tuskin niiltä ajoilta löytyy Saariselästä kovin paljoakaan. Se on onni, sillä se avaa minulle tästä miehestä sen puolen, joka on ehkä muutoin olisi jäänyt pimentoon. Tarkoituksenani oli ryhtyä haastattelemaan molempia vanhempiani aiheen puitteissa, sillä se on osa minun historiaani ja perintöäni Lapin lapsena.

Kuusikymmentä luvulla minua ei tietysti vielä ollut olemassa, ilmestyin kuvioon vasta seitsemänkymtäluvun alussa. Olin isin pikkutyttö varmaan ainakin tuonne kouluikään saakka. Ihmiset usein ihmettelevät onko nimeni oikea. Äiti kuuli Pikka nimen synnytyslaitoksella ollessaan kahdelta saamelaisrouvalta, jotka myös olivat “lapsiaan hakemassa”. Soittaessaan isälle hän ilmoitti, että meidän tytöstä tulee Pikka. Isä oli siihen todennut, että mikä hemmetin tikka? No, isä kyllä kutsui minua Pekaksi pitkään, tosin hellittely mielessä. Lieneekö sitten ihme, että olin varsinainen poikatyttö, varsinkin kouluiässä.

Meillä oli aikoinaan kaksi koiraa, isä tykkäsi eläimistä ja eläimet hänestä. Puosu oli pystykorvansekainen vanha herra ja ollessani siinä kolme-neljä vuotias, isä toi töistä tullessaan koiranpennun taskussaan, siitä tuli Vikke. Puosun kanssa isä kävi metsällä, toi kanalintuja tullessaan. Isä osasi matkia metson soidinhuutoa tosi hyvin, jopa niin hyvin, että kerran sai elävän metson sekaisin raivosta, kun se ei löytänyt kilpailijaansa mistään. Kuljin isän mukana metsässä ja eipähän silloin pienenä edes kovin kauas kotoa tarvinnut mennä, kun oltiin jo metsässä.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo,

ne aukee maailmat armaat,

näen silmät mä äitini lempeän taas

ja taattoni hapset harmaat.

Se vast´oli mies!

Se taruja ties,

kun joutui ilta ja leimusi lies.

Isän repussa kultavaltaukselta

Yksi varhaisimmista muistoistani on, kun meillä oli kultavaltaus jossain tuolla pöpelikössä. Isä oli paljon omin nokkinensa siellä, talvellakin, mutta kesällä mekin kävimme siellä mahdollisuuksien mukaan. Kultaa olen siis kaivanut kolmevuotiaasta. Siinähän sitä pyörittiin aikuisten jaloissa ja leikit liittyivät luontoon, kuinkas muutoin. Oksia ei saanut katkoa turhaan eikä muutenkaan luontoa pilata, isä oli siitä kyllä hyvin tarkka.

Erään kerran olin tosi väsynyt, kun olimme taas kerran äidin kanssa olleet valtauksella. En muista, miten me olimme sinne valtaukselle menneet, mutta pois tulin isän selkärepussa. Äiti tuli perässä, muistaakseni polkupyörällä, joka oli jätetty tien varteen sitä varten. Isällä oli sellainen olan yli laitettava säkkireppu, jonne minä sovin ihan hyvin sisälle. Isä laittoi repun selkäänsä ja hyppäsi mopon päälle. Sellaisia pappamallisia tuntureita meillä oli useampia vuosien varrella. Se mopokyyti keinutti mukavasti ja isän lähellä oli turvallista olla, niin että nukahdin sinne reppuun ja heräsin vasta kotipihalla. Ei ole tainnut tyttö kovin iso olla, kun on reppuun mahtunut.

Meillä kävi paljon ihmisiä kylässä, varsinkin silloin kun olin lapsi. Jotenkin se meni aina niin, että kun yhdet tulivat, niin hetken päästä tupa oli jo täynnä ihmisiä. Silloin vierailtiin ihan eri tavoin kuin ennen ja monet ihmiset ovat tutustuneet toisiinsa meillä käydessään. Isä tuli tunnetuksi kivien tuntemuksestaan. Jossain vaiheessa isä kai toivoi minunkin innostuvan niistä ja alkavan opiskella geologiaa. Mutta kuten suutarin lapsella ei ole kenkiä, ei minuakaan kivet kiinnostaneet, ainakaan silloin nuorempana. Niitä kiviä on ja oli joka paikassa, paitsi minun huoneessani.

Sen lisäksi, että isä oli kivimies, hän on piirtänyt ja  maalannut hienoja tauluja öljyväreillä. Tauluja maalaan minäkin. Jossain vaiheessa hän muotoili kivistä hienoja karhuja ja muita esineitä. Sitten ne upeat viistehiotut kivet, joilla huijaisin lapsena kavereita. Näytin niitä ja kerroin, että tässä on timantti. No, timanteilta ja muilta jalokiviltähän ne näyttivät. Eikä sillä, onhan meillä niitä jalokiviäkin.

Kun isän näkö alkoi huonontua vanhemmiten eikä tarkuutta vaativasta viistehionnasta enää oikein tahtonut tulla mitään, hän myös menetti pikkuhiljaa kiinnostustaan kiviin ja siirtyi perhonsidontaan. Värisilmää ja taiteellista lahjakkuutta vaativaa työtä sekin. Isä oli lahjakas monilla tavoin. Hän ansaitsee arvostusta ja kunnioitusta kaikesta siitä mitä on tehnyt elämänsä aikana. Harmi, että se usein tulee esille vasta sitten, kun on liian myöhäistä. Isä ei halunnut kenellekään mitään pahaa, mutta oli joskus luonteeltaan vaikea vaikka pehmenikin vanhemmiten.

Näin aikuisena tietyissä piireissä pelkkä sukunimeni on herättänyt kysymyksen, olenko Lassen tytär? Ylpeänä isästäni olen vastannut myöntävästi ja  on ollut mielenkiintoista huomata, kuinka moni ihminen tietää tai tuntee hänet. Enpä aio vaihtaa sukunimeäni, vaikka menisin naimisiin ja  kihlattuni onkin luvannut, että jos näin käy, myös hän ottaa nimekseen Kock.

Pikka Kock kirjoitti tämän muistokirjoituksen isänsä

 Lasse Kockin äkillisen poismenon  jälkeen v. 2006.